Paavo Ihalainen

It (Se, 2017)

Ohjaaja:

• Andy Muschietti

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andy Muschietti

Nostalgia sekä lasten seikkailun ja kauhun yhdistäminen on kovassa huudossa Stranger Things ‑sarjan suosion myötä. Ei ole yllättävää, että sarjaa inspiroineeseen Stephen Kingin kirjaan Se vuodelta 1986 ollaan tartuttu 27 vuotta edellisen version jälkeen. 1200‑sivuisesta mammutista on luvassa kaksi elokuvaa, joista valkokankaille tulee nyt ensimmäinen.

Avausosan tarina sijoittuu elokuvassa 1950‑luvun sijaan vuoteen 1989. Joukko koulussa sorsittuja varhaisteinejä joutuu kosketuksiin Sen kanssa, yliluonnollisen olennon, joka useimmiten ottaa muodon, jota kukin pelkää eniten. Toisinaan Se esiintyy Pennywise-klovnina (Bill Skarsgård). Käy ilmi, että juuri Se on syypää Derryn kaupungin kadonneiden lasten ja nuorten suhteettoman korkeaan tilastoon.

Nörtit havaitsevat olevansa kavereidensa kanssa paremmassa turvassa Siltä kuin yksinään. Kuitenkin joukkion johtajaa Billiä (Jaeden Lieberher) kaivelee kadonnut pikkuveljensä, joka jäi Sen kynsiin vuotta aiemmin. Siispä hän päättää etsiä pellen kynsiinsä ja lopettaa Sen terrorin Derryssä.

Paljon Kingin kirjan rönsyjä ja sivupolkuja ollaankin siivottu. Kun kirjassa tutkaillaan Derryn kaupunkia monilla tahoilla riivaavaa pahuutta, keskittyy elokuva sen päähenkilöiden traumoihin ja pelkoihin. Keskittyminen on toki erittäin suotavaa, mutta elokuvaversio ei yritäkään mennä kovinkaan syvälle psykologiseen kauhuun. Lapsuusnostalgian katkeransuloisuuteen kuuluvat yhä väkivaltaiset kiusaajat ja jälkikasvuaan pieksevät vanhemmat, mutta ne eivät ole enää yhtä poissulkematon osa Derryä. Kaikki aikuisten maailman pahuus pyörii keskushenkilöiden ympärillä, joten tuntuu että kaupunki on pahan vallassa vain lasten näkökulmasta. Pikkukaupungin ahdistavuus jää pinnalliseksi.

Lopulta elokuva on melko mallikasta popcorn-kauhua. Se luottaa enemmän pelottavuutta korostavaan musiikkiin ja äänisuunnitteluun, mörköjen pomppaamiseen iholle ja nopeisiin leikkauksiin kuin että se vaivautuisi rakentamaan tunnelmaa hienovaraisemmilla keinoilla. Ei kyseessä silti toivoton tapaus ole. Jotkin hahmomallinnokset ovat sopivan epäluonnollisesti liikkuvia ja tietty lasten epätoivoisuus ylivoimaista ja ‑luonnollista vastustajaa kohtaan välittyy.

Paljon Kingin pahimpia hölmöyksiä on surutta leikattu (kuten vaikkapa lasten yliluonnolliset voimat tai viemäriorgiat), mutta samalla olisi voinut vähentää hahmojen määrää. Seitsemässä keskushahmossa on noin kolme, joilla ei ole sen kummempaa kaarta kuin olla ensiksi peloissaan ja sitten ottaa askel aikuiseksi kasvamiseen.

Kiinnostavimmaksi muodostuu Sophia Lillisin laadukkaasti tulkitsema Beverly, jonka kamppailu naiseksi kasvamisen ja ahdistelevan isän kanssa antaa hyvät puitteet hahmolle olla monitasoisesti kauhun riivaama. Kaikki lasten traumat ovat lopussa varsin helposti ratkaistuja, ja herääkin kysymys, mitä kynnettävää jää jatkolle, jossa heidän pitäisi olla aikuisia, jotka eivät ole päässeet lapsuutensa kauhuista yli.

Pennywise-pelle on tietysti elokuvan varsinainen tähti. Pahat pellet ovat kokeneet melko pahan inflaation pop‑kulttuurissa sitten vuoden 1990 kun Tim Curry omi roolin It-minisarjassa. Vaikka Pennywise ikivanhoine pelle-asusteineen on sopivan anakronistinen reliikki, tuntuu hahmo usein vähän turhan korostetun pelottavalta. "Tavallisempi" sirkuspelle voisi olla paljon karmivampi kuin 1800‑luvun nököhampainen harlekiini.

Ammattimainen kuvaus ja lavastus, liian nostalgisen vellomisen välttäminen ja sopivalla vauhdilla eteenpäin sykkivä tarina tekevät It-elokuvasta kuitenkin varsin hupaisan kummitusjuna-ajelun. Toivottavasti jatkoa varten panokset kovenevat. Se voisi säikäyttää paatuneemmatkin kauhunkuluttajat kuin pelkät multiplexin teinikatsojat.