Esa Meisalmi

Kickboxer: Retaliation (2018)

Ohjaaja:

• Dimitri Logothetis

elokuva arvostelu

Ohjaus: Dimitri Logothetis

Kickboxer: Retaliation kopioi heti alkuun Skyfallin (2012) alkusysäystä ja alkutekstijaksoa niiden yhteensulautumista myöten. Tämä lyhyt plagiaatio tehdään halvanoloisesti, sillä ensimmäinen kohtaus tappeluineen on vedetty jonkinlaisen musavideoestetiikkafiltterin läpi. No, se on sentään vielä menevä ja jopa lupauksia herättävä, kunnes seuraa aivan hävyttömän surkeasti tehty alkutekstiosuus. Ovatko rahat loppuneet jo kesken? Ei hätää, sillä saamme tietää, että elokuvassa esiintyy jo unohtuneita nimiä, kuten Christopher Lambert ja Mike Tyson. Heille tuskin tässä vaiheessa uraa tarvitsee maksaa paljoakaan.

Luonnollisesti alulla ei ole mitään tekemistä sitä seuraavan elokuvan kanssa. Eikä Kurt Sloane (Alain Moussi) ole mikään Bond. Tai sen paremmin muutakaan. Kysymys kuuluukin, onnistuuko jatko‑osa ylittämään Kickboxer: Vengeancen (2016) kokonaisvaltaisen latteuden, vaikka sen henki toisinaan pilkahteli sujuvuudessa ja toimivissa tappelukohtauksissa. Ei onnistu, sillä elokuva on vain ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Dimitri Logothetisin omiin "kykyihin" liikaa luottavaa skeidaa. Väkinäinen juoni perustuu ensimmäisen osan pahis Tong Pon tappamisen hyvitykseen, joskaan esimerkiksi mitään erityistä moraalista syytä ei anneta. Sloane joutuu vankilaan, mutta pääsee sieltä ulos suostumalla kohtaamaan Mongkutin (Game of Thronesista tuttu Vuori eli Hafþór Júlíus Björnsson). Näin on vain joku päättänyt.

Kuten arvata saattaa, tällaisissa elokuvissa käsikirjoituksiin ei ole mainittavammin panostettu. Sloane tietysti kieltäytyy ottelemasta välittömästi. Miksi? No siksi, ettei elokuva loppuisi alkuunsa. Sitten saadaankin seurata loputtomiin munatonta isku-hidastus-isku-hidastus-isku-hidastus ‑tyylittelyä, jossa ei ole käytännössä tyyliä, eikä osoitusta osaamisesta, saati tavoitellusta realismista. Tällaista mukakovaa torttua saadaan aikaiseksi, kun ohjaaja luulee tietävänsä enemmän kuin miltä elokuva näyttää. "Tarina" täytetään mielikuvituksettomalla tappelemisella ja pahimmillaan silkalla joutokäynnillä, koska käsikirjoituksessa lukee apina + banaani = 0. Treenaamisvaiheeseen osallistuvien vapaaottelijoiden kunnioitus on tipotiessään, eikä kenelläkään ole mitään järkevää syytä olla mukana. Myös entinen futissuuruus Ronaldinho tekee esiintymisen. Huonoimmillaan esiintyjäparalle lohkeaa ruutuaikaa sellaiset 5–10 sekuntia.

Katsojan tankki tyhjenee jo vartissa, koska kohtaukset vain seuraavat toisiaan odotellessa pääpomo Mongkutin kohtaamista. Pitää vain läpäistä ensin videopelilogiikalla monta leveliä ja nujertaa välipomot siinä sivussa. Moni monotoninen Nintendo-peli oli huomattavasti miellyttävämpi masokistisen kärsimyksen suhteen, koska niitä vitutti tahkota vähemmän kuin katsoa Moussin pyristelyä. Kickboxer: Retaliationissa liikutaan kuvaavimmin heikoimpien läskiajan Seagalien tasolla mitä elokuvantekoon tulee. Moussi tietysti tekee omat stunttinsa, mutta joku oikea koreografi elokuvaan olisi voitu palkata. Eikä liene mikään yllätys, että roolinsa uusiva Jean-Claude Van Damme varastaa sen mitä varastettavissa on, eli hilut tuottajien lompakosta.

Hyvänä päivänä Kickboxer: Retaliationin voinee katsoa ilman halua hypätä parvekkeelta, mutta kun kestoa on jostain aivan käsittämättömästä syystä lähes kaksi tuntia ja materiaalia siihen yhtä paljon kuin maailman ohuimpaan kirjaan, niin otsalohko alkaa hieman kuplia. Tällainen puutteellisesta ymmärryksestä syntynyt, mitättömyydessään ja tylsyydessään turruttava rimanalitus on kuin pökäle paskameressä, johon ei mielellään sukella. Saattoi jäädä toteamatta, että se kaikista tärkein osanen eli omaperäisyys loistaa poissaolollaan hamaan loppuun saakka.