Esa Meisalmi

Kickboxer: Vengeance (2016)

Ohjaaja:

• John Stockwell

elokuva arvostelu

Ohjaus: John Stockwell

John Stockwell on ohjaaja, jota voi elokuviensa perusteella pitää jonkinlaisena ympäristöfriikkinä. Hän hakeutuu mielellään projekteihin, joissa ympäristö toimii eräänlaisena päähenkilönä tai hyvin vahvana tunnelmaa luovana elementtinä. Mitä eksoottisempi kulttuuri niin sitä parempi. Päällepäin kuvauskohteet voivat tuntua levollisilta, mutta niiden alla kuohuu aina jokin. Mysteerikauhu Turistas (2006) laittoi turistiryhmän pinteeseen Brasilian luonnossa, siinä missä seikkailullisempi ja huomattavasti kepeämpi Into the Blue (2005) hyödynsi trooppista merimaailmaa Bahamalla. Ohjaajana Stockwell on kuitenkin varsin maltillinen, ja toisinaan fiilistely kiinnostaa enemmän kuin juonenkuljetus ja vauhdikas puurtaminen, mikä saa pohtimaan onko Thaimaahan sijoittuvalla Kickboxer: Vengeancella tarjottavaa toiminnannälkäiselle katsojalle.

No tarjoaahan se jotain, sillä elokuva on yksinkertaisimmillaan remake/reboot alkuperäisestä Kickboxerista (1989) Bloodsport (1988) ‑vaikuttein. Kerronta nojaa perussujuvaan toimintaan, mikä on pääasia, koska tappelemistahan riittää. Temaattisesti elokuvan pihvi lepää veljesrakkaudessa, ja mikäli tämä pyhä side rikotaan väkivalloin, niin päähenkilö Kurt Sloane (pallinaamainen stunt-mies Alain Moussi) motivoidaan inhimillisin tavoin kypsyneellä vihalla. Tämä johtaa koruttomaan ja suoraviivaiseen tunteeseen kostaa koetut vääryydet laittomissa underground-tappeluissa. Samalla kehittyy kontrolloimaton halu olla sekä tuomari että pyöveli samassa ruumiissa, jolloin usko sekä omiin kykyihin että päätäntävaltaan asioiden suhteen sumentuu. Tarvitaan vaikeuksien läpi opastava mestari, jota näyttelee kukas muu kuin originaali Kurt Sloane eli Jean-Claude Van Damme Master Durandin roolissa.

Joitain toimintaohjausoppitunteja sittemmin ottanut Stockwell on hyvin hajulla mitä ollaan tekemässä. Vaikka ohjaus ei ole aina parasta mahdollista, antaa hän ottelijoille tilaa suorittaa jättämällä liiallisen leikkauksen paitsioon. Asiaan mennään suoraan heti alussa, jolloin ensimmäinen tappelu määrittelee kirkkaasti mikä on suuntaus matsaamisen suhteen. Kavi (UFC‑legenda Georges St‑Pierre) ottaa Sloanen kanssa yhteen siten, että elokuvatyyppiseen dramatisoituun show'hun sekoittuu kylmää vapaaottelumaista höykytystä. Samalla voidaan todeta, että tapa syöttää kokeneita sivuosien sotaratsuja pääosien random-pelleille jatkuu myös Moussin kyvykkyyttä ilmentäen. Onneksi näin ei ole kuitenkaan koko elokuvan ajan, sillä mukaan suostuneet UFC‑ottelijat saavat osansa kunniasta. Heitä vähättelevän logiikan voi ymmärtää siinä mielessä, että osaavampi väki kehässä tai oktagonissa ei ole aina aivan niin osaavaa näyttelemisen suhteen, vaan he ovat elokuvan juonen puitteissa uhrattavia hahmoja, jotka parhaimmillaan tuovat mukanaan kuitenkin tietynlaista toiminnallista uskottavuutta. Iskut tuntuvat suurilta kun ne osuvat, ja kun ne osuvat, niin rutina kuuluu.

Erittäin hyvässä fyysisessä kunnossa oleva Van Damme luonnollisesti laittaa suojattinsa treenaamaan mitä mielikuvituksellisimmin keinoin – tai sitten ei. Perinteinen henkiseen kuriin ja tarmoon keskittyvä harjoittelujakso on tylsää ja juustoista vääntämistä. Suurimman osan valokeilasta viekin Damme itse, koska hän on vain niin hauska itseironisellakin tasolla, ottaen roolista enemmän irti kuin mihin moni muu dinosaurus kykenisi. Hän pystyy kyykyttämään nuorta soturiaan niin halutessaan, mutta jotta päästään todella kiinni kunnon mättämiseen, niin paikalle treenikaveriksi roudataan UFC:ssa kaksikin raskaan sarjan mestaruutta voittanut mörkö Cain Velasquez. Sanotaan vaikka näin, että ainakaan Velasquezin imago ei tämän yhteenoton jälkeen murentunut. Eikä näin voisi olettaakaan, sillä Moussi päähenkilönä on värittömyydessään yhtä vetovoimainen kuin viallinen jääkaappipakastin.

Pääpahiksena toimii itse muay thai ‑taistelija Tong Po, entinen WWE‑painija Dave Bautista (Hinx Bond-elokuvassa Spectre, 2015), joka on nykyään siinä mielessä mielenkiintoinen elokuvatähti, että hän onnistui saavuttamaan (tässä tapauksessa boloyeungmaista) karismaa vasta elokuvien puolella. Painikehässä hän oli, jos nyt ei lahjaton, niin persoonaton lihavuori vailla kykyä myydä eli vastaanottaa liikkeitä, tai sen paremmin antaa niitä, jolloin show-arvo oli varsin olematon. Suun käydessä kuin nakkikioskilla, mutta minkään muun käymättä. Nykyään varpaista hampaisiin tatuoitu Bautista onnistuu olemaan hiljainen ja sitä myöten esimerkillään johtava vastustaja, joka ei turhia kumartele. Roolisuoritus tässä elokuvassa on tarpeeksi uskottavalla tavalla tyly.

Kickboxer: Vengeance on halpa, mutta sliipattu b‑toiminta, joka viihdyttää oman aikansa, vaikka mitään erityistä ei taistelulajiosastolla nähdäkään. Jotain moraalidraamaakin saattoi olla välissä. Ja jopa nainen, vaan ketä kiinnostaa. Niin, ja se miehekäs lopputaistelu. No se on nähty jo muissa elokuvissa aiemmin, sillä kyseessä on tyypillisen kliseinen ja mahtipontinen naurettavuus. Jatko-osia tälle elokuvalle on luvassa jopa kaksin kappalein, mutta on hyvin vaikea kuvitella mitä niillä voisi olla saavutettavissa oletettavasti vastaavanlaisin käsikirjoituksin.