Mikko Koivisto

Majoran (1984)

Ohjaaja:

• Seiji Izumi

elokuva arvostelu

Jeesus rokkaa japanilaisessa jengielokuvassa. Seiji Izumin ohjaus ennakoi sattumalta myös Walter Hillin kasariklassikkoa Streets of Fire.

Seiji Izumi ennätti ohjaamaan 49 pehmopornoelokuvaa ennen kuin sai rahoituksen ensimmäiselle valtavirtatuotannolleen On the Road (1982). Karkuteille lähtevästä moottoripyöräpoliisista kertovan elokuvan printti kaivettiin äskettäin esille ja jokohamalainen pikkuteatteri Cinema Novecento esitti sitä peräti vuoden putkeen. Filmi saattaa olla matkalla kohti pienoista kulttimainetta. Izumin järjestyksessä toinen mainstream-elokuva, Majoran, on niin ikään uudelleenlöytämisen tarpeessa. Alku‑ ja lopputekstijaksoissa esiintyvän hevimetallityttöbändin mukaan nimetty musiikki-/jengielokuva on ollut teatterijulkaisunsa jälkeen ainoastaan vhs‑levityksessä.

Majoranin päähenkilö on 16‑vuotias koulutyttö Rei (Yuko Watanabe), joka katsoo sivusta tylsistyneenä kun kanssasiskot hakkaavat liikemiehiä, pöllivät kirjoja ja imppaavat kemikaaleja Osakan kaduilla. Rein itsensä käskyttämä kolmen tytön sukeban-porukka törmää tarinan alkumetreillä veljelliseen prätkämies Sabuun (Ginji Gao), joka auttaa tytöt karkuun raiskaajaporukan kynsistä. Sabu majailee paikallisessa rokkibaarissa, jonka jengiläisistä ja muusikoista muodostuu Reille pian uusi perhe, ja pitkätukkaisesta kitaristi Daisukesta (Katsuya Nishioka) ihastuksen kohde.

Fiktio ja todellisuus kulkivat 80‑luvun taitteen Japanissa päinvastaisiin suuntiin. Nuorisolevottomuus paheni vuosi vuodelta, eikä osa nuoresta sukupolvesta enää tunnustanut koulutuksen arvoa sodasta "liian hyvin" toipuneessa maassa. Osa kehnoihin lukioihin päätyneistä oppilaista alkoi jengiytyä. Elokuvan saralla suunta oli toinen. Valtavirtaviihde keveni, eksploitaatio marginalisoitui ja 70‑luvun anarkistiset koulujengielokuvat (Terrifying Girls' High School: Women's Violent Classroom, 1972; The Classroom of Terror, 1976) vaihtuivat leppoisampiin sarjakuvaleffoihin (Be‑Bop High School, 1985–1994).

Seiji Izumilla ja käsikirjoittaja Makoto Naitolla (13 Steps of Maki, 1975) oli erilainen näkemys, johon kuului sekä oman aikansa realiteetteja heijastava karski maailmankuva että räiskähtelevä rock-musiikki. Majoran lataa kankaan täydeltä livemusiikin ja elokuvakerronnan symbioosia samaan tapaan kuin Walter Hillin kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa ensi-iltansa saanut Streets of Fire (1984). Hillin ja Izumin ero on kuitenkin selvä: siinä missä Hillin sankarit olivat neonhohtoisia fantasiahahmoja, Majoranin nuoret ainoastaan pakenevat todellisuutta musiikin maailmaan.

Izumi tähtäsi realismiin keräämällä näyttelijäkaartin Osakassa järjestetyillä avoimilla koeluennoilla. Korvia hivelevällä Osakan aksentilla räksyttävät sukeban-tytöt ovat suurella todennäköisyydellä oikeita jengiläisiä ja rokkibaarissa hengaa aivot räjäyttävillä nimillä varustettuja oman aikansa underground-muusikkoja (Jeesus, Mad Rocker, Kristus jne.). Porukan ainoa oikea näyttelijä taitaa olla Sabua perustaidokkaasti esittävä Ginji Gao. Rein roolissa debytoiva Watanabe (joka nähtiin vuotta myöhemmin kulttielokuvassa Go for Broke, 1985) ei ole huono hänkään, vaikka eron aitoihin katujen kasvatteihin huomaa.

Majoranin ankkuroidessa itsensä todellisuuteen, ei luvassa ole aivan 70‑luvun pinky violence ‑elokuvien kaltaista tyttöenergiaa. Izumilta menee alussa parikymmentä minuuttia ennen kuin elokuva alkaa imaista mukaansa. Katsojan lämmettyä hahmoille, alkaa draaman ja nappiin osuneiden musiikkivalintojen yhdistelmä kuitenkin rokata.

Izumilla, kuten monilla muillakin pink-elokuvan maailmasta ponnistavilla ohjaajilla (esim. Ryuichi Hiroki), näkyy olevan keskimääräistä rujompi ja teeskentelemättömämpi maailmankuva, mikä käy ilmi tiettynä suorasukaisuutena. Mielenkiintoinen yksityiskohta on esimerkiksi kohtaus, jossa Watanabe paljastaa pahoinpitelyn jälkeen toisen rintansa pariksi sekunniksi tarkastaakseen, onko kehoon jäänyt pahojakin jälkiä. 80‑luvun japanilaisleffassa nuoren tähden alastonkohtaus olisi normaalisti joko laajalti hypetetty tapaus tai puuttuisi imagosyistä kokonaan, mutta Izumi kuittaa asian olankohautuksella ja samalla Watanabe vihjaa, ettei hän kuulu samaan porukkaan hattaraa kauppaavien kasari-idolien kanssa.

Elokuva säväyttävimmät hetket on säästetty loppuun (herkimmille lukijoille annettakoon tässä vaiheessa spoilerivaroitus). Filmin parhaassa kohtauksessa Rei käy sanomassa suorat sanat Tokioon muuttaneelle ja rokkarin kutrit liikemieselämän tieltä saksineelle Daisukelle sekä tämän hienostoäidille. Yksinäisen Rein palatessa yöbussilla Osakaan tiivistyy filmille myös jotain aidosti koskettavaa. Maailma muuttuu ja kaverit kasvavat aikuisiksi, mutta muutamat kapinalliset eivät antaudu. Pahalla asenteella loppuun saakka. Katsoja kyllä tietää, että muutoksen voimat tulevat lopulta perimään omansa, mutta elokuva loppuu ennen sitä, moottoripyörän selässä Osakan kaduilla, ohjaajan ristileikatessa Majoranin konserttiin.