Juho Liukkonen

Neitoperho (The Collector, 1997)

Ohjaaja:

• Auli Mantila

elokuva arvostelu

Ohjaus: Auli Mantila

Yksi merkittävimmistä 90‑luvun kotimaisista lajityyppielokuvista on Ridley Scottin Thelma & Louisen (1991) jäljillä etenevä Auli Mantilan Neitoperho (1997). Se on jopa Scottin elokuvaa monivivahteisempi ja älykkäämmin toteutettu kokonaisuus.

Neitoperho perustuu John Fowlesin romaaniin The Collector (1963). William Wyler ohjasi samaisesta teoksesta Yhdysvalloissa elokuvan, jossa perhosten keräilyä harrastava pankkiirimies ottaa maaseututalonsa kellariin panttivangiksi taideopiskelijanaisen. Melko tarkasti kirjan tapahtumia mukaileva ja samaa nimeä kantava The Collector valmistui vuonna 1965.

Auli Mantilan teos kääntää asetelman päälaelleen. Elokuvassa nuori Eevi (Leea Klemola) löytää siskonsa Amin asunnosta tämän naisystävän ja lähtee tuohtuneena karkuteille. Eevi purkaa hylätyksi tulemisen tunnetta matkallaan erinäisin tavoin. Aggressiot ja väkivalta saavat lopulta hänestä yliotteen. Eevi on valmis tekemään ehdottoman rakkauden nimissä mitä vain – jopa tappamaan.

Yksi elokuvan kantavista teemoista on voyerismi ja hallitseminen. Heti Neitoperhon alussa Eevi kelaa siskonsa työpaikalla kehitykseen meneviä valokuvia jokamiesten ja ‑naisten sitomisleikeistä. Hän saa kuvista seksuaalisia kiksejä. Myös kuvien tapa kahlita menneisyys viehättää häntä: niiden avulla muiston voi palauttaa mieleen aina uudelleen ja uudelleen.

Eevin raivo purkautuu hänen kyvyttömyydestään elää uudelleen menneisyyttään. Eevin menneisyyttä ei elokuvassa juurikaan selitellä, vaikka siihen viitataan tuon tuosta. Elokuvan taustalla soivat käännöshitit 60‑luvulta, jotka viittaavat muistamiseen. Eevi haluaa muistella lapsuuttaan ja turvallisuutta sekä palata niiden viittomiin tunnelmiin vaikka luomalla väkipakolla uusia muistoja.

Neitoperho on armoton kuvaus nostalgian harhasta. Eevi pyrkii taistelemaan aikuisten maailman ja yhteiskunnan normeja vastaan, yrittäen palata aikaan, jolloin mikään ei ollut välttämättä yhtään sen paremmin. Hänen pyristelyään ja vaatimuksiaan menneisyyttä kohtaan on lähes mahdotonta käsittää. Leea Klemola puhaltaa Eevin hahmoon pelottavan äkkipikaisia piirteitä, jossa raivo ja inhimillisyys lyövät käsi kättä.

Eevin sisko Ami toimii muistojen rakentamisen välikappaleena. Eevi lähettää jopa valokuvalaboratoriossa kehitetyt "kaverikuvat" uudesta uhristaan ja itsestään siskolleen. Vaikka Eevi haluaa palata menneisyyteensä, hän tajuaa hitaasti, että ainoa vaihtoehto jatkaa on irtautua siskostaan ja mahdollisesti myös menneisyydestään.

Menneisyyden teemat herättävät kysymyksen siitä, onko Eevi aina läsnä tehdessään rikoksia? Neitoperhossa ei pakoteta katsojaa kokemaan sympatiaa Eeviä kohtaan. Silti, Eevi tuntuu pahimmillaankin lähinnä säälittävältä, hankalalta ihmiseltä, joka ei kykene täysin kontrolloimaan itseään.

Neitoperho on aikaansa nähden edistyksellinen elokuva. Siinä käännetään sukupuoliroolit nurin niskoin ja riepotellaan suomalaisessa elokuvassa nähtyä naiskuvaa. Esimerkiksi elokuvan keskeinen mieshenkilö on rakastunut häntä puolta vanhempaan naiseen. Myös lesboromanssin kuvaus on poikkeuksellinen kotimaisen elokuvan kaanonissa: siitä ei tehdä elokuvassa numeroa.

Elokuva on omaan aikaansa nähden hätkähdyttävän brutaali, josta sitä myös syytettiin ilmestymisensä yhteydessä. Kuitenkin monella jää huomaamatta, että samalla pinnan alla kukkii hyvin sysimusta huumori. Eevin käytös on lapsenomaista ja absurdia, äkkipikaista ja vaarallista. Hänen käytöksensä on matalamielistä ja siksi myös pikkumaisella tavalla huvittavaa.

Neitoperho on väkevä elokuva, koska se ei selittele tai moralisoi mitään. Eevi kontrolloi miehiä ja naisia sekä vimmaantuu tilanteissa penikkamaisella tavalla, jos ei saa omaa tahtoaan läpi. Mantila onkin todennut elokuvastaan, että tarkoituksena oli tehdä moraalikysymyksiä heijasteleva elokuva, jossa sukupuolikysymys on kokonaan häivytetty. Mutta minkälainen moraalikysymys elokuvassa sitten esitetään? Ehkäpä sellainen, että mitä kaikkea vaan saa tehdä, jos on valmis ottamaan siitä vastuun. Toisaalta ei ole varmaa onko Eevi itsekään valmis ottamaan vastuuta yhtään mistään.

Kaikista raflaavin kysymys jätetäänkin kummittelemaan katsojan mieliin elokuvan ikimuistoisessa loppukuvassa – voiko meissä kaikissa asua jossain tilanteessa ja teoreettisessa mielessä Eevi.