Mikko Koivisto

Himeanole (2016)

Ohjaaja:

• Keisuke Yoshida

elokuva arvostelu

Ohjaus: Keisuke Yoshida

Ohjaaja Keisuke Yoshida aloitti uransa Sorai Aoin tähdittämällä pink-elokuvalla Raw Summer (2005). Elokuvaa seurasi liuta semi-menestynyttä valtavirtaviihdettä kuten Cafe Isobe (2008) ja eläinkomedia Silver Spoon (2014). Kokemuksista lienee jäänyt jotain hampaankoloon niin hyvässä kuin pahassa, sen verran inspiroituneesti ohjaaja jujuttaa katsojaa uutuudellaan. Himeanole kannattaakin katsoa elokuvasta sen enempää tietämättä – ja ehkäpä myös tätä arvostelua lukematta – mikäli haluaa säästää kaikki yllätykset katselukokemuksen pariin.

Himeanolen sankari on sympaattisen tyylitajuton ja keskivertoa höntimmällä pärstäkertoimella varustettu Okada (Gaku Hamada). Siivousfirmassa osa‑aikatöitä tekevä sosiaalinen tumpelo on kuin videopelinörtti vailla videopelejä. Miehen ainoa kamu on yhtä kehnoilla luonnonlahjoilla ja ällistyttävän monotonisella lausunnalla varustettu rillipää Ando (Tsuyoshi Muro), joka vannoo rakkautta kahvilan ihastuttavaa Yukaa (Aimi Satsukawa) kohtaan. Mies ei tietenkään itse ole uskaltautunut puhumaan tytölle, minkä lisäksi sydäntä painaa terassille ilmaantunut toinen stalkkeri, vaaleahiuksinen Morita (Go Morita).

Okadan suuri seikkailu käynnistyy kun Ando anelee häntä ajamaan kilpailijan tiehensä ja selvittämään onko Yukalla poikaystävää. Ei ole, mutta salainen mielitty kyllä. Yuka kertoo olevansa ihastunut Okadaan! Paljastus käynnistää viime vuosien odottamattomimman ja pirteimmän romanssin nörttipojan saadessa elämänsä ensimmäisen tyttöystävän. Ando on ymmärrettävästi tilanteen johdosto kuin maansa myynyt.

Yoshida ohjaa buddy-komedian, rakkaustarinan ja nörttifantasian yhdistelmää tietoisilla alikierroksilla, luoden toimivaa kontrastia koomisten hahmojen ja hillityn elokuvakerronnan välille. Näyttelijät ovat rooleissaan hyviä, mutta parasta elokuvassa on Minoru Furuyan (Himizu, 2011) sarjakuvaan pohjaava käsikirjoitus, joka leikittelee kliseillä mutta kurvaa lähes joka käänteessä hieman eri suuntaan kuin odottaisi.

Elokuvantekijöillä on muutakin jemmattuna takataskuunsa. Romanssin palaessa kirkkaimmalla liekillään ohjaaja siirtää kameran hetkeksi stalkkeri Moritan pariin. Katsojalle paljastetaan miehen kurja menneisyys ankarasti kiusattuna koulupoikana. Morita sai onneksi ongelman lopulta ratkaistua: hän hakkasi kiusaajan pesäpallomailalla kuoliaaksi, heitti mällit ruumiin päälle ja hautasi raadon metsään.

Paluu nykyhetkeen: Morita seisoo Yukan kämpän edustalla kuuntelemassa tämän kovaäänistä voihkintaa uuden poikaystävän hellässä otteessa. Elokuvaa on kulunut 45 minuuttia ja pelin henki on muuttunut.

Siirtymä Himeanolen kahden puoliskon välillä on säväyttävintä japanilaista elokuvaa vähään aikaan. Yoshida antaa elokuvan lipua lajityypistä toiseen tarinan omilla ehdoilla, tekemättä asiasta suurta numeroa. Genrecocktailissa on hieman samaa otetta kuin Shunji Iwain Swallowtail Butterflyssä (1996) ja Sion Sonon Love Exposuressa (2008), mutta ilman niiden räiskähtelevää anarkiaa. Romantiikan saralla Yoshida tuo mieleen luusereita mielellään kuvaavan Daisuke Miuran (Boys on the Run, 2011). Kohtaus, jossa leikataan ristiin Okadan ja Yukan rakastelumontaasia ja kuvia pesäpallomailalla toista naista hakkaavasta Moritasta, on kuitenkin ohjaajan täysin omaa kuvastoa.

Moritaa esittää suositun V6-bändin laulaja Go Morita. Japanilaisessa elokuvassa on viime vuosina noussut trendiksi asettaa idolipoikia nihilistisiin rankistelurooleihin (Gonin Saga, 2015; Shimauma, 2016) ja tulokset ovat olleet yleensä teennäisiä ja alleviivaavia. Morita on toista maata esittäen yksinäistä psykopaattia vähäeleisen uskottavasti ja vailla teatraalisen mesoamisen suojakilpeä. Tuskimpa kukaan häneen Himeanolen kautta tutustunut arvaisi miehen olevan suosittu pop‑stara.