Jarkko Lehtola

Striptease (1996)

Ohjaaja:

• Andrew Bergman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andrew Bergman

Hollywoodin high concept ‑tehtaan yksi omaperäisimmistä vedoista on Demi Mooren rinnoille kirjoitettu käsikirjoitus. Koko raskas tuotantokoneisto nimekkäine näyttelijöineen valjastettiin vain yhteen yksinkertaiseen päämäärään; pääosanesittäjänsä puskureiden markkina-arvon maksimointiin. Vaikka juoni on yhdentekevä kyhäelmä strippareiden solidaarisuudesta, niljakkaista poliitikoista ja ahneista yrityksistä, niin tarinan keskiössä on kuitenkin luonnonlaiksi vertautuva poliittisen vallan ja rintojen välinen symbioosi. Elokuva itsessään on puhdasta camppiä.

Tarinassa Erin Grant (Demi Moore) kuljettaa muodokkaina pysyneitä rintojaan paikasta toiseen. Huoltajuuskriisissä ja varattomana hän on ulkoistanut toimeentulonsa puskureidensa varaan. Striptease-lava on tietysti vapautta arvostavien ja hyvällä itsetunnolla varustettujen melonien ykkösuravalinta. Kriisi syntyy, kun irstas poliitikko David Dilbeck (Burt Reynolds) eksyy strippibaariin.

Väkivalta järjestäytyneessä yhteiskunnassa kertoo, että jokin taustalla pyörivä mekanismi on kriisissä eikä avainosapuolten välillä ole päästy yhteisymmärrykseen. Mekaniikka on sama, oli kyse sitten Tijuanan huumesalakuljetuksesta tai Washingtonin strippariluolista. Holtittoman poliitikon muusasta on tullut pakkomielle. Poliittisen päätöstenteon polttoaineen laadun paljastuminen saattaisi tehdä konservatiivisessa kannattajakunnassa suurta tuhoa. Energiset neuvonantajat yrittävät estää mahdollisen dominoefektin. Ruumiilta ei vältytä. Mitäänsanomattoman kuvion ainoa ilopilkku on Dilbeckin täysin överiksi vedetty hahmo. Tästä ääriniljakkaasta, alusasuja sniffailevasta ja peittelemättömän limaisesta poliitikosta pitäisi saada oma House of Cards ‑spinoff-sarja.

Moore oli jo pitkään brändännyt itseään kahteen suuntaan. Itsetietoisen naisen roolimallia myytiin naisille ja fantasia-startuppia miehille. Nautintoa halajavia huulia oli tarjottu vuosikausia elokuvajulisteissa ja Vanity Fairin kannessa raskaana ollessaan oli näytetty todisteita ihon kimmoisuudesta. Hän oli myös yrittänyt päästä tosissaan vilauttamaan pesäänsä Basic Instinctin (1992) nimirooliin, mutta Paul Verhoeven ei ollut lämmennyt asialle. Lohdutuspalkintona oli sentään osa Michael Douglasin rinnalla Crichton-filmatisoinnissa Verkossa (Disclosure, 1994). Palkkashekki ja suosio oli kasvanut koko ajan transformaatiossa naapurintytöstä femme fatalemaiseksi saalistajaksi. Demistä oli tullut Hollywoodin himotuin nainen.

Kun oli tullut aika laittaa konsepti rahoiksi, niin 90‑luvun itsenäisen uranaisen perikuva kiipesi strippauslavalle. Moore investoi 22 000 taalaa uusiin puskureihin elokuvaa varten. Ysärillä silikonirinnat ei ollut nykyisenkaltainen itsestäänselvyys, eikä hankintojen onnistuneisuutta voinut vain todeta netin kuvapalveluista. Katsojien täytyi raahata itsensä (ja rahansa) teatteriin. Elokuva ei ollut varsinainen menestys, mutta kiinteällä korvauksella sen ei tarvinnutkaan olla. Seuraava projekti G.I. Jane (1997) alkoi nopeasti ja edessä oli jälleen rintojen vaihto. Bonuksena syntyi Limited Edition ‑henkistä markkinointiulottuvuutta; saatavilla vain rajoitetun ajan.

G.I. Janen roolissa melonimaiset puskurit eivät olleet sotatoimikelpoiset. Sotilas tarvitsee aggressiivisemman ja käytännöllisemmän rintavarustuksen. 19 000 taalalla vaihtui vanhat pois ja tilalle tulivat matalammat ja terävämmät hiekkaporat, joilla voi taistelukentällä ryömiessään pureutua maastoon. Toimenpiteen kautta päähenkilöstä saatiin uskottava Navy Seal ‑sotilas. Moore ansaitsi Stripteasesta 12,5 miljoonaa dollaria ja G.I. Janesta lohkesi 11 miljoonaa. 41 000 dollarin investoinnit rintoihin tuottivat yli 57 000 % tuoton muutamassa vuodessa.

Vaihtaessaan rintoja roolien mukaan, Moore pääsi 90‑luvun parhaiten palkatuimmaksi naiseksi. Sittemmin palkkashekeistä on poistunut perästä muutama nolla. Striptease ja G.I. Jane oli kuitenkin tyylikkäästi toteutettu exit, joka kertoi Demi Mooren toimien markkinaehtoisuudesta, kysynnän luomisesta, itsensä brändäyksestä ja kaiken oikea-aikaisesta myymisestä 90‑luvun mainstream-yleisölle. Stripteasesta muotoutuu samalla eräänlainen self-help ‑opas markkinatalouteen, joka kertoo myös millä artikkelilla tekee parhaat hillot.