Juho Liukkonen

Shoah (1985)

Ohjaaja:

• Claude Lanzmann

elokuva arvostelu

Natsien hirmutekoja on yritetty selittää ja ymmärtää historiankirjoituksen ja fiktion keinoin.

"I have always said that archival images are images without imagination. They petrify thought and kill any power of evocation."
— Claude Lanzmann

Natsien hirmutekoja on yritetty selittää ja ymmärtää historiankirjoituksen ja fiktion keinoin. Esimerkiksi Alain Resnais'n Yö ja usvassa joukkoteloituksia havainnollistetaan arkistomateriaalin kautta. Koska varsinaisia teloituksia ei ole dokumentoitu, herätellään elokuvassa mielikuvia joukkomurhasta sitä edeltävien ja sen jälkeen taltioitujen kuvien kautta. Tutkija Tero Karpin sanoja mukaillen käsittämätön ja kuvittamaton tapahtuma jää eri ajankohtiin sijoittuvien materiaalien leikkauspisteeseen.

Dokumentaristi ja elokuvaohjaaja Claude Lanzmann lähestyy ilmiötä täysin eri tavalla kuin Resnais ja etsii jälkiä joukkotuhosta nykyhetkestä käsin. Lanzmannin päätyössä, Shoahissa, ei nähdäkään arkistomateriaalia lainkaan. Ikään kuin tämänlainen sisältö banalisoisi tapahtumat jotenkin ymmärrettäviksi.

Todistajuus on elokuvan keskeinen teema. Shoahissa haastatellaan paikallisia ja keskitysleireiltä ihmeen kaupalla selvinneitä kokemuksistaan. Todistajien muistoja kerrataan epäkronologisesti.

Muistaminen elokuvassa ei ole vain historian tapahtumien kertaamista, vaan kadonneen alleviivaamista ja joukkotuhon vaikutusten osoittamista. Omaa karua tarinaansa kertovat juutalaisten joukkohaudat, joita natsit yrittivät järjestelmällisesti kadottaa istuttamalla ja kasvattamalla metsää tilalle. Itä‑Euroopan kaupungeissa tapetuista juutalaisista muistuttaa enää heidän aikoinaan asuttamansa rakennukset.

Samalla elokuvassa tapahtumapaikalle vuosien jälkeen palaavat todistajat toteavat yksi toisensa jälkeen, etteivät voi uskoa edelleenkään todeksi kamaluuksia, joita alueella tapahtui. Tähän välitettyyn kauhun tunteeseen katsojankin on helppo samaistua. Holokausti on alkanut joskus, mutta sen kauhut eivät ole tavallaan vieläkään päättyneet.

Elokuva kestää yli yhdeksän tuntia, mikä tuntuu koettelemukselta. Välillä epäilyttää tarvitseeko teoksen olla niin pitkä kuin se on. Shoah on kuitenkin ravisuttava. Lanzmann painottaa kärsivällisesti yksityiskohtia ja paljastaa haastateltavien välisiä ristiriitoja, valaisten samalla, miten vaikeasta ja mielettömästä asiasta holokaustissa on lopulta kyse.

Mahdollisesti keston vuoksi Shoah jakaantuu kahteen temaattiseen osaan. Ensimmäisessä osassa käsitellään pitkälti natsien masinoimien keskitysleirien toimintaa ja sitä, kuinka järjestelmä systematisoitui pikkuhiljaa teolliseksi murhakoneistoksi. Toisessa osassa kuvataan sitä, kuinka moni oli tosiasiassa tietoinen järjestelmän toiminnasta ja kuinka kaltoin ja väkivaltaisesti juutalaisia kohdeltiin myös ghetoissa.

Toisen osan pysäyttävintä antia ovat miltei yllättäen entisten natsivirkailijoiden yritykset pelastaa kasvonsa Lanzmannin haastatteluissa. Heistä yksi toisensa jälkeen kieltää vastuunsa massatuho-operaatioista. Itku kurkussa he vakuuttelevat, etteivät tienneet lainkaan epäinhimillisistä teloituksista ja kaltoin kohtelusta, vaikka todisteet puhuvat toisin. Jopa alemman tason natsivirkailijoille kauheuksien muistelu on liikaa.

Lanzmann pakottaa virkailijat muistamaan vailla sääliä tai vihaa, koska tämä koska tämä on ainoa toimiva tapa taistella natsien hirmutekoja vastaan. Shoah osoittaa, että natsien pyrkimyksenä oli hävittää juutalaiset maan kamaralta siten, ettei heidän olemassaolostaan jäisi muistoja jälkeen. Osuutensa kieltävät natsit tosiasiassa jatkavat toimintaansa vetäytyessään vastuusta ja yrittäessään kieltää teot.

Tosin elokuva ei vyörytä pelkästään natsien niskoille syytteitä juutalaisten kärsimyksestä. Lanzmann kritisoi myös Puolassa asuneita silmiensä ummistamisesta massatuhojen aikana. Arki jatkui naapurustossa miltei ennallaan, samaan aikaan kun muutaman kilometrin päässä ghetoissa tai keskitysleireillä teloitettiin ihmisiä. Syytöksiin ei ole suhtauduttu vain mielistellen ja elokuvaa on yritetty myös asettaa pannaan tämän vuoksi. Erikoiselta kieltämättä vaikuttaakin, ettei elokuva tule maininneeksikaan minkälaisia kärsimyksiä natsien toimet aiheuttivat muille paikallisille.

Shoah yrittää kääntää historian kaltoin kohdeltujen voimaksi. Kärsimyksistä selvinneille on jäänyt tärkeä tehtävä: muistaa ja välittää kertomuksia eteenpäin kauheuksista, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään. Mutta Lanzmann ei teoksellaan halua katsojaa saada ymmärtämään holokaustia. Hänen projektinsa on pikemminkin saada tajuamaan, että holokaustia ja sen järjettömyyttä on aivan mahdoton ymmärtää, mutta se pitää silti muistaa.