Juho Malanin

Nocturnal Animals (Yön eläimet, 2016)

Ohjaaja:

• Tom Ford

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tom Ford

Muotivelhosta suvereeniksi elokuvantekijäksi kuoriutuneen yhdysvaltalaisen Tom Fordin uutuuselokuva on vaikuttava draama ja synkkäsävyinen trilleri, joka perustuu Austin Wrightin romaaniin Tony and Susan (1993). Tarinaa kerrotaan kolmessa eri aika‑ ja todellisuustasossa, eikä elokuvassa ole niitä melko rasittavia piirteitä, jotka usein riivaavat romaanifilmatisointeja. Ennen kaikkea elokuvassa on juuri sopiva määrä hahmoja, eikä heistä kukaan jää omituisesti paitsioon. Elokuva ei myöskään tunnu turboahdetulta, kuten niissä tapauksissa, joissa koko kirjan tapahtumat on yritetty tunkea noin kahteen tuntiin.

Amy Adamsin losangelesilainen taidegalleristi Susan elää melko ankeassa avioliitossa kiireisen ja pettävän tylsimyksen kanssa. Menneisyydessään naisella on ollut rakkaussuhde aloittelevaan kirjailijaan Edwardiin (Jake Gyllenhaal), johon hän ei ole ollut yhteydessä 19 vuoteen. Ero oli ollut julma ja traumaattinen. Eräänä päivänä Susan saa postilähetyksenä Edwardin pian julkaistavan romaanin, jonka Edward haluaa saattaa Susanin luettavaksi ennen sen virallista ilmestymistä. Romaani osoittautuu raa'aksi, väkeväksi ja julmaksi tarinaksi sattuman voimasta ihmisen elämässä, ja Susan syventyy siihen vastustamattomasti ja järkyttyneenä.

Elokuva seuraa siis nykypäivän tapahtumia Los Angelesissa (romaanin lukeminen), fiktiivisen romaanin tapahtumia Teksasissa sekä tapahtumia 19 vuotta aiemmin, kun Susan ja Edward olivat rakastuneita. Tuolloin Susan ei ollut uskonut Edwardin romaanitaiteeseen sen enempää kuin Susanin republikaani-äiti (Laura Linney) oli uskonut ja kannustanut tytärtään avioliittoon "päämäärättömän" runopojan kanssa. Kaikki kolme kerronnan tasoa päätyvät tragediaan, odotetusti ja totuudenkaltaisesti, ja romaanitason ansiosta elokuvassa vaikuttavat samanaikaisesti vakava draama‑ sekä trillerielementit.

Päällimmäisenä elokuva vakuuttaa hienostuneilla ja pitkillä dialogikohtauksillaan, jotka saavuttavat intensiivisen tason. Elokuvassa korostetaan herkkyyden ja heikkouden eroa ja toisaalta porvarillisen "järjen" luonnetta ja konformismia. Luovuus edellyttää herkkyyttä ja kontemplaatiota, mutta toisaalta menestyminen länsimaisessa kapitalismissa vaatii hyötykilpa-ajattelun suoraviivaista omaksumista, ja Susan huomaa jääneensä yksin kokeiltuaan kumpaakin. Toinen hylkää "realiteetit" hengelle ja idealismille, toinen hylkää kaiken persoonallisen ja erilaisen "tähtäämällä tulevaisuuteen". Elokuvan näkemys herkkien runopoikien ja ‑tyttöjen kohtalosta tässä maailmassa on illuusioton ja julma. Avoin loppu jättää mahdollisiksi tulkinnat erään hahmon itsetuhoisuudesta tai pelkästä katkerasta kostosta. Joka tapauksessa elämä Los Angelesin menestyspiirien sekä hyvinvoinnin keskellä tuntuu olevan kovin hankalaa. Siitä Tom Fordin kaltaisella ihmisellä on taatusti päteviä ja aitoja kokemuksia.

Itse romaani, jota Susan lukee ja jonka katsoja näkee, on tarina miehestä (Jake Gyllenhaal kaksoisroolissa), joka kohtaa väkivaltaisen tragedian Teksasin syrjätiellä. Kuvioihin ilmestyy Rautakaupunki-elokuvan (Out of the Furnace, 2013) mieleen tuova joukko väkivaltaisia, vaarallisia huligaaneja, joiden häiriköintiä kuvataan piinaavan pitkäksi venähtävässä jaksossa romaanin alkupuolella. Katsoja (eli Susan) näkee romaanin kauhutrillerimäisenä painajaisena, jossa vääryyden korjaamiseksi perheenisä voi joutua turvautumaan samoihin pimeyden voimiin, jotka kohtasivat hänen perhettään. Apuna hänellä on teksasilainen sheriffi (Michael Shannon), ja romaanin edetessä nykypäivän Susan häkeltyy entisestään havaitessaan oman elämänsä epätyydyttävän tilan, muistellessaan viheliäisen äitinsä mielipiteitä sekä rakastumisen aitoja hetkiä tuoreen romaanin kirjoittajan kanssa liki 20 vuotta aiemmin.

Elokuva kertoo uskottavasti valinnoista, yllätyksistä, pettymyksistä ja epätoivosta, jotka voivat ilmaantua missä vain. Kaiken ytimessä on kysymys luovuuden ja mielikuvituksen merkityksestä brutaalin hyvinvoinnin maailmassa, joka perustuu erilaisiin ennakkoluuloihin, harhautuksiin ja sukurasitteisiin. Romaanin maailmassa yhteiskunnan menestyneeseen siipeen lukeutuva kaupunkilais-Gyllenhaal perheineen kohtaa vihamielisyyttä ja kohtuutonta väkivaltaa, joka on erityisen vaarallista, koska sen kohteina ovat usein pelkät yksinkertaiset mielikuvat uhreista. Susanin omassa tarinassa turvalliseen valintaan päätyminen puolestaan on saattanut hänet tilanteeseen, jossa ikävystytään pettävän aviomiehen rinnalla muistin puskiessa väkisin esiin kivuliaita hetkiä ajoilta, jolloin "valittiin järkiratkaisu". Pintaliitoelämän kritiikkinä tämä elokuva sisältää kaikuja myös tanskalaisen Nicolas Winding Refnin toistaiseksi älyllisimmästä ja parhaasta elokuvasta The Neon Demon (2016), joka sijoittuu samaan unelmien kaupunkiin.

Nocturnal Animals on poikkeuksellisen hienojen näyttelijäsuoritusten elokuva. Amy Adams on sielukas ja kiehtova näyttelijä, jonka ei tarvitse puhua kertoakseen paljon. Gyllenhaalin sekoituksessa satamaduunaria ja Dressmann-kundia on jotain, mikä saa hänet sopimaan kaksoisrooleihin, ja kahtena totisena hahmona – ahdistunut kirjailija ja oikeutta etsivä isä – hän hoitaa elokuvan miespääosat mallikkaasti. Teksasilaisista vastavoimista etenkin Aaron Taylor-Johnson on tulkinnut pelottavan roolihahmon, jonka olemus ja uhkaavasti latautunut karisma muistuttavat nuorta Gary Oldmania ja Killing Zoen (1993) pariisilaisnilkkiä. Viime vuosien toinen unohtumaton redneck-mielipuoli on nähtävillä Scott Cooperin ohjaamassa aiemmin mainitussa elokuvassa Rautakaupunki, jossa osassa toimii Woody Harrelson. Gaspar Noén Love ‑elokuvan (2015) miespääosan tehnyt Karl Glusman sopii myös hahmoonsa vaikutteille alttiina, vähän epävarmana mutta pohjimmiltaan häikäilemättömänä maalaispoikana. Hienoja naamoja kaikki. Sheriffin roolissa Michael Shannon osoittaa olevansa lahjakas ja monipuolinen näyttelijä, sillä yhtä uskottavasti hän näyttelee esimerkiksi häikäilemätöntä asuntokeinottelijaa Ramin Bahranin epätodellisessa 99 Homesissa (2015), neuroottista nössöä William Friedkinin Bug-elokuvassa (2006) kuin coenilaista, lahjomatonta ja traagista sheriffiä tässä Tom Fordin ohjauksessa.

Nocturnal Animalsista ei välttämättä jää kovin iloinen mieli, mutta se herättää paljon hyviä ja tärkeitä ajatuksia, ja sisältää myös aitoja kauneuden ja hiljentäviä kunnian hetkiä. Se kunnia on kaukana kaikista patrioottisista tai poliittisista lauma-aatteista; se syntyy muun muassa siitä, että hahmot joutuvat kohtaamaan itsensä ja hyväksymään tuskansa, sillä he ovat kaikki enemmän tai vähemmän traagisia.

Erityismaininnan ansaitsee tämän elokuvan alkutekstijakso, joka jo itsessään on pieni värien ja muotojen mestariteos. Harvoin on onnistuttu kiteyttämään modernia länsimaista kulttuuria ja aikakautta samanaikaisesti sekä tyhjentävästi että esteettisesti!