Matti Erholtz

Yes, Madam! (1985)

Ohjaaja:

• Corey Yuen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Corey Yuen

"Kilpailujärjestelmä imee useimpien ihmisten koko energian kaikilla taloudellisen toiminnan tasoilla. Energian keskeytymätön käyttö, siitä huolehtiminen ja sen keskittäminen ovat järjestelmän piirissä pysymisen ehtoja, ensisijaisesti nimenomaan talouteen liittyvissä ammateissa, mutta myös niissä toiminnoissa, jotka organisoidaan niiden tapaan."

— Joseph Schumpeter (lainattu kirjasta Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, suomentanut Heikki Eskelinen)

Hongkongin kehitys laissez faire ‑kapitalismin koelaboratorioksi alkoi 1950‑luvulla, kun shanghailaiset liikemiehet siirsivät kommunistien noustua Kiinassa valtaan bisneksensä Hongkongiin. Vuonna 1961 brittihallinnon talousministeriksi tuli säätelemättömän markkinatalouden kannattaja Sir John James Cowperthwaite, joka legendan mukaan jopa kieltäytyi keräämästä tilastotietoja taloudellisesta toiminnasta, jotta niitä ei voisi käyttää apuna talouden ohjailussa. Hallitus tarjosi asuntoja, terveydenhoitoa ja koulutusta, mutta muuten kaupungin tehtaisiin töihin tulevat kiinalaiset saivat selvitä omien hoksottimiensa varassa. Muista Aasian taloustiikereistä poiketen Hongkongissa kukoistivat pienet, muutaman kymmenen työntekijän yritykset. Vuoden 1967 mellakoita lukuun ottamatta yhteiskuntarauha pysyi yllä, bruttokansantuote kasvoi kohisten ja "Made in Hong Kongista" tuli kaikenlaisen Aasiassa tuotetun halvan krääsän symboli.

Kaupungin filmiteollisuus heijasti yhteiskunnallista muutosta pienellä viiveellä. 50‑luvun oopperaelokuvat ja naisvetoisen melodraaman syrjäyttivät Kiinan historiaan sijoittuvat miekkamies‑ ja kungfu ‑seikkailut 60‑ ja 70‑luvuilla. Modernia aikaa kuvattiin ensin komedioissa, sitten myös kungfu-toiminta siirtyi nykyaikaisen suurkaupungin kaduille. Toimintakomediasta tuli 80‑luvun Hongkongin suosituin elokuvagenre ja samalla paras laissez faire ‑kapitalismin taiteellinen kuva mitä meillä on, ei välttämättä sisältönsä mutta muotonsa puolesta. Yes, Madam!:issa ollaan 80‑luvun ytimessä.

Yes, Madam!:in avauskohtauksessa Michelle Yeohin esittämä poliisitarkastaja Ng kohtaa kirjakaupassa itsensäpaljastajan. Joseph Schumpeterin mukaan kapitalismin aikaansaama ihmisen kaikkien toimien järkiperäistyminen ulottuu myös vaistonvaraisiin toimintoihin kuten lisääntymiseen. Kirjakaupassa elimiään esittelevä onneton ihmisparka edustaa kapitalismin oloissa elinkelvotonta irrationaalisuutta, joka saa asiaankuuluvan rangaistuksensa Ng:n litistäessä hänen ulokkeensa kirjan kansien väliin. Samalla tehdään selväksi, ettei Yeoh/Ng tule olemaan elokuvassa mikään seksiobjekti, vaan hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren palveluksessa oleva virkanainen.

Seuraavaksi nähdään mukaelma Dirty Harryn alun kuuluisasta pankkiryöstökohtauksesta, toteutettuna ekonomiseen Hongkong-tyyliin. Yes, Madam!:in kohtaus on Dirty Harryn vastaavaa noin minuuttia lyhyempi, vaikka sisältää monimutkaisempaa toimintaa ja enemmän ammuskelua. Nopeasta temposta huolimatta katsoja pysyy hyvin kärryillä tapahtumista; välillä vain sekunnin murto-osan pituisia otoksia yhdistävä punainen lanka ei katkea. Energiasta huolehtimisen tärkeys tulee ilmi kohtauksen lopussa. Toisin kuin Harry Callahanilla, Hongkongin poliisilla täytyy aina olla vähintään yksi luoti säästettynä aseessaan, koska paikalliset pikkurikolliset tuntevat aina olevansa onnekkaita. Dirty Harryyn viitataan myöhemminkin Yes, Madam!:issa, erityisesti kohtauksessa jossa naispoliisit luopuvat virka-aseestaan ja ‑merkistään, koska laillisia teitä oikeudenmukaisuuden toteuttaminen ei ole enää mahdollista.

Yes, Madam!:in varsinainen juoni ei juuri voisi olla heppoisampi. Elokuvan macguffin, jota niin konnat kuin poliisitkin jahtaavat on mikrofilmi, joka paljastaa kiinteistömoguli Mr Tinin laittomat puuhat. Filmi on joutunut kolmen sähläävän pikkurikollisen haltuun, heidän aluksi tietämättä sitä. Huumoria elokuvaan tuovalla kolmikolla on kiinnostavat nimet: Aspirin, Strepsil ja Panadol. Marx tunnetusti vertasi työläiselle lohtua antavaa uskontoa oman aikansa kipulääkkeeseen oopiumiin. Hongkongin läpimaallistuneessa, läpikapitalisoituneessa yhteiskunnassa transsendentaaliselle lohdulle ei ole sijaa, mutta huumori auttaa minkä auttaa. Varsinaisen juonenkuljetuksen täysin pysäyttävät huumorikohtaukset aiheuttavat tietysti myös sen, ettei Yes, Madam! klassisilla kriteereillä arvioituna ole kovin hyvä tai ainakaan ehjä elokuva.

Stephen Teo kirjoitti että kungfu-elokuvien raivokas tempo ja dynaaminen ote heijastivat 70‑luvun Hongkongin hurjaa talouskasvua. Konkreettisemmin voisi väittää, että 70‑luvun mittaan elokuvien kungfu-kohtaukset muuttuivat yhä enenevässä määrin kaupungin tehtaissa ja hikipajoissa tehdyn fyysisen työn taiteelliseksi korrelaatiksi. Väitteen tueksi voisi ottaa muun muassa ne lukuisat filmit, joissa kungfua opetellaan aluksi raskaita manuaalisia työtehtäviä tehden. Muistamme myös että kungfu-sanan ensimmäinen kiinalainen kirjoitusmerkki "gong" tarkoittaa nimenomaan kovaa työtä. Kiinteä yhteys yhteiskunnan päällysrakenteeseen kuuluvan elokuvataiteen ja taloudellisen perustan välillä selittäisi ainakin sen, miksei Hongkong-toimintaa ole ikinä pystytty tyydyttävästi matkimaan muualla, hyvistä yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi Tarantinon Kill Bill: Vol 1:n lopun iso toimintakohtaus, jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Yes, Madam!:in vastaavaan, ei pääse lähellekään jälkimmäisen räjähtävää energisyyttä.

Yes, Madam!:in loppukohtauksessa Ng ja hänen partnerikseen Englannista saapunut Carrie Morris (Cynthia Rothrock) tekevät selvää Mr Tinin apulaisista martial arts ‑taitojensa avulla. Kohtaus on malliesimerkki hongkongilaisesta luovan tuhon estetiikasta, jossa yhdistyvät tehokkuus ja sulokkuus. Huikeimpia stuntteja ja taisteluliikkeitä kunnioitetaan lyhyellä hidastuksella, mutta toiminnan flow säilyy rikkumattomana. Jos elokuvien tempo heijasti kapitalismin dynamiikkaa ja kungfu-toiminta ruumiillista työtä, niin stunttien kovuuden voisi katsoa kuvastelevan työn fyysistä kuluttavuutta ja rasittavuutta. Yes, Madam!:issa on paljon upeita stuntteja, mutta varsinaiseksi työn sankariksi voitaisiin julistaa se nimetön stuntmies, joka sukeltaa pää edellä toisen kerroksen parvekkeen kaiteen yli, törmää ilmalentonsa aikana baaritiskin päällä olevaan katokseen ja tulee naamalleen alas lattialle, jossa ei tietenkään ole mitään pehmusteita häntä vastaanottamassa. Tällaiselta voi laissez faire ‑kapitalismi joskus tuntua ruohonjuuritasolla koettuna.