Paavo Ihalainen

Necronomicon (1993)

Ohjaaja:

• Christophe Gans
• Shūsuke Kaneko
• Brian Yuzna

elokuva arvostelu

Aikanaan Brian Yuzna ei ollut mikään suuri kirjailija H.P. Lovecraftin tuotannon ystävä.

Aikanaan Brian Yuzna ei ollut mikään suuri kirjailija H.P. Lovecraftin tuotannon ystävä. Yuznasta kauhumaestron tarinat jättivät toivomisen varaa, sillä esimerkiksi hahmot pyörtyilivät herkästi juuri kun kiinnostava meno oli alkamassa. Vaikka ohjaaja Stuart Gordon saikin käännettyä Yuznan pään asian suhteen, hänelle jäi tästä jäljelle tietty asenne. Yuznan Lovecraft-vedot ovat aina ennemminkin karnevalistisia kuin synkkiä ja kolkkoja. Suuri loppuällötys tuntuu pikemminkin vitsin punchlinelta kuin mielipuolisuuden syövereihin vajoamiselta.

Vuoden 1993 Necronomicon, joka tarjoaa kolme Lovecraftin inspiroimaa tarinaa, on Yuznan äärimmäinen tribuutti kirjailijalle. Lovecraftin teoksissa on usein esiintynyt mielipuolen Abdul Alhazredin ylös kirjaama teos, Necronomicon, joka sisältää salattuja tietoja vanhoista jumalista ja maailmaa myllertävistä pahoista voimista. Opuksen todellista olemassaoloa ei ole todistettu, mutta teoksen pahamaineisuus on juurtunut syvälle populaarikulttuuriin, erityisesti Evil Dead ‑elokuvien ansiosta. Pahuuden kirja on joka tapauksessa luonteva tapa linkittää useita Lovecraftin tarinoihin perustuvia kertomuksia yhteen.

Yuzna on paitsi elokuvan tuottaja, myös kehyskertomuksen ja viimeisen episodin ohjaaja. Elokuvassa toistuu kauttaaltaan hänen yleinen asenteensa, jossa hienot hirviöt ja erikoisefektijaksot ajavat tunnelman luonnin edelle. Yleisesti elokuvan valaistus ja musiikki ovat televisiotasoa, mutta efektipuolella nähdään näyttäviä visioita ja lavasteissa on suurieleisiä miljöitä. Episodien kaksi muuta ohjaajaa, Christophe Gans (Silent Hill, 2006) ja Shûsuke Kaneko (Death Note, 2006) pyrkivät luomaan omanlaisensa tulkinnat, mutta vajoavat pääjehun kanssa samankaltaisiin sudenkuoppiin. Elokuvan auteur on selvästi sen tuottaja.

Sidoskertomuksessa Jeffrey Combs valtavassa vahaleuassa esittää itse Lovecraftia. Kirjailija havittelee mystisen kultin säilyttämää Necronomicon-kirjaa, josta vohkia inspiraatiota uusiin kertomuksiin. Kultin munkeilla on kirjastossa lukkojen takana piilevälle kirjalle tarkat turvallisuusohjeet, joista Lovecraft ei tietenkään tarinanhimossaan piittaa. Combs esittää jälleen kerran yhteen asiaan pakkomielteisesti suhtautuvaa hahmoa, joka aiheuttaa silkkaa tuhoa ympärillään. Hän tuntee tietysti roolin kuin omat taskunsa, vaikka roolista on turha hakea mitään yllättävää. Leukoineen hän myös näyttää Lovecraftin sijaan enemmän Bruce Campbellilta.

Gansin ohjaama ensimmäinen tarina koostuu kahdesta sisäkkäisestä kertomuksesta. Vanhan asuintalon historiaa käsitellään eri ajanjaksoissa. Menneisyyteen sijoittuva osuus herättää mielenkiinnon ja jopa kasvattelee jännitystä ja panoksia jonkin verran. Jakso olisikin ollut parempi jättää siihen. Paha kyllä huomattavasti tylsempi hahmo jatkaa nykyajassa ja kamppailee valtaisaa lonkerohirviöitä vastaan. Otus on ihan tyylikkäästi tehty, mutta juonen pitkäveteisyydestä ja hahmojen luonnostelmamaisuudesta johtuen olio ei hetkauta katsojaa lähellekään yhtä paljon kuin tarinan päähenkilöä.

Episodielokuvissa toimivimmat jaksot tavataan sijoittaa alkuun ja loppuun, ja nytkin keskimmäinen, Kanenon kertomus on selvästi elokuvan heikoin. Siinä koetetaan herättää kiehtova mysteeri arvoituksellisen vanhuushoidon ympärillä. Sääli kyllä petoksista ja yllättävistä väkivaltaisuuksista huolimatta jakso on kerronnaltaan unettavan tylsä ja hahmojen Kauniit ja rohkeat ‑tyylisistä suhteista ei tahdo kiinnostua. Nopeasti välähtävässä avainkohtauksessa luonnenäyttelijä David Warnerin naama hajoaa palasiksi.

Kolmas tarina on lopulta messevin, Yuznan päästessä luomaan mieleistään deliriumia ja paranoiaa. Jaksoissa toistuu asetelma elämän keinotekoisesta pidentämisestä, kuolemattomuudesta ja syntien siirrosta seuraaville sukupuolille, joten tulevaan synnytykseen liittyvien pelkojen lihallistuminen on luonteva päätösidea. Poliisi Sarah (Signy Coleman) etsii työpariaan, joka on myös hänen syntymättömän lapsensa isä. Etsintä vie hänet epätodellisiin paikkoihin. Episodi on täynnä raakkuvia sekopäitä, verta imeviä mutanttilepakoita ja säiliössä tilannettaan vaikeroivia aivoja. Aistiharhat paljastuvat käden käänteessä tosiksi ja päin vastoin. Lisäksi hupailun rytmi on mukavan rivakka aiemmin elokuvassa nähtyihin hidasteleviin kömpelyyksiin verrattuna.

Esikuvana toimineen kirjan tavoin elokuvan aiempi niukka saatavuus on luonut sen ympärille mystistä auraa. vhs‑julkaisun jälkeen elokuvaa ei pitkään aikaan kotiformaateissa nähty. Kokonaisuutena elokuva on silti melko unohdettava splatter-tuotos kertakatselulle. Kyseessä on tyypillinen Brian Yuznan H.P. Lovecraft ‑hupailu – ei sen enempää eikä vähempää.