Mikko Koivisto

Summer of Angels (2013)

Ohjaaja:

• Yūichi Kondō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yūichi Kondō

Kaiju-elokuvien parissa kasvanut ohjaaja Yuichi Kondo on omien sanojensa mukaan aina haaveillut jättiläishirviöelokuvien tekemisestä. Kohtalo ei ole kuitenkaan kohdellut Kondoa odotusten mukaisesti ja mies on päätynyt tekemään erikoisefektejä sisältäviä lyhytelokuvia teinitytöistä. Parin vuoden takaiseen elokuvaan Haru & Aki in Nekoyado ohjaaja sentään onnistunut ujuttamaan lenkkimakkaran kokoisen kävelevän nallekarhun.

Monitoimimies Kondo käsikirjoittaa, ohjaa, leikkaa ja kuvaa elokuvansa sekä toteuttaa niiden erikoisefektit. Vaikka Kondo ei vaikutakaan kovin pätevältä muuten kuin efektien ja kuvauksen parissa, on hän onnistunut kaivamaan itselleen pienen raon jonnekin idoliteollisuuden ja independent-elokuvan väliin.

Rakkaudesta nalleihin

Kondo on ollut lyhytelokuvineen kartalla jo kymmenisen vuotta. 2013 oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun hänen elokuvansa kykeni nousemaan festivaali‑ ja videotallennepiireistä maanlaajuiseen – joskin rajoitettuun – teatterilevitykseen. Kyseessä oli aiemmin samana vuonna Yubarissa nähty kaksoisnäytös Haru & Aki in Nekoyado (2012) ja Summer of Angels (2013).

Haru & Aki in Nekoyado on vartin pituinen fantasiaelokuva kahdesta tytöstä ja kahdesta pienestä nallesta. Haru ja Aki ovat entisiä parhaita kavereita, jotka ovat ajautuneet välirikkoon ihastuttuaan samaan poikaan. Tyttöjen suhteen pelastukseksi koituvat kaksi kaupan hyllyllä elelevää pientä nallea. Toisen nalleista päädyttyä Akin reppuun koristeeksi Haru yrittää pelastaa pienet rakastavaiset erolta saattamalla ne takaisin yhteen.

Kondo on fiksusti panostanut kaiken erikoistehosteosaamisensa kohtauksiin, joiden yhteiskesto on vain muutamia minuutteja. Tuloksena on kaksi fotorealistista cgi‑nallea, jotka ovat suloisimmat erikoistehosteet sitten Takashi Miiken The Great Yokai Warista (2006) tuttujen Sunekosuri-olioiden. Tietokonegrafiikoiden, söpöyskulttuurin ja nallekarhujen onnistunut yhdistelmä herkistää paatuneenkin katsojan.

Suloisten nallejen lisäksi elokuvassa nähdään Kondon synnyinseudun Tochigin kauniita luonnonmaisemia sekä miellyttävä Megumi Mizoguchi, joka osaa ylitsepursuavan söpöyden lisäksi myös näytellä. Samaa ei voi sanoa pienempää roolia esittävästä Rika Hoshinasta. Seuraavassa elokuvassaan Summer of Angels Kondo vaihtoi tyttöjen välisen nokkimisjärjestyksen melko tuhoisin seurauksin.

Rakkaudesta koulutyttöihin

Kondon toinen pätemisala, kuvaus, on pääosassa kaksoisnäytöksen lippulaivassa Summer of Angels. 49‑minuuttinen elokuva kertoo taivaasta – tai pikemminkin yläilmoissa roikkuvasta köysiradan vaunusta – maahan laskeutuvasta enkelistä, joka ottaa koulutytön muodon. Enkeli saapuu kouluun etsimään maahan vastoin sääntöjä pesiytynyttä toista enkeliä, mutta ihastuu samalla itsekin kuolevaisten elämään. Taivaassa (köysiradalla) odottava kolmas enkeli tulee tyttöjen hauskanpidosta mustasukkaiseksi ja alkaa suunnitella heidän onnensa sabotoimista.

Summer of Angels pyrkii olemaan pikkunokkela ja lämminhenkinen elokuva Shunji Iwain (Hana and Alice, 2004) ja Nobuhiko Obayashin (Futari, 1991) jalanjäljissä. Tyylilaji on vaikea, eikä Kondo onnistu sen parissa. Runollisuuteen pyrkivä visuaalinen ilmaisu aiheuttaa tahatonta huvittuneisuutta ja käsikirjoitus on melkoisen vaatimaton. Pahin ongelma on kuitenkin Itoh Companyn reserveistä koottu, sivuosissa nähtävä todella kankea näyttelijäkaarti.

Itoh Company on yksi niistä lukuisista idolifirmoista, jotka kouluttavat uusia tähtiä ja rakentavat heidän imagonsa vuosikausia kestävän prosessin aikana. Kauniit kasvot ovat edellytys mukaan pääsemiselle. Osanottajille tarjotaan söpöilykoulutus, mutta näyttelijälahjojen kehittymisestä ei ole takeita. Summer of Angels on tuotettu mittatilaustyönä studion uusien kasvojen esittelemiseksi laajemmalle yleisölle. Valitettavasti Haru & Aki in Nekoyadon tähti Megumi Mizoguchi on joukkiosta ainoa, joka kykenee suoriutumaan hymyä suuremmasta haasteesta.

Summer of Angels on kaikesta huonoudestaan huolimatta mielenkiintoinen visuaalisessa mielessä. Kondo on yksi niistä harvoista japanilaisnikkareista, jotka todella panostavat elokuvansa tekniseen laatuun. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tilanne on mennyt niin pahaksi, että katsojatkin ovat alkaneet uskoa rahanpuutteen olevan ylitsepääsemätön syy pienibudjettisten elokuvien ala‑arvoiseen kuvalliseen ulkoasuun. Kondo kuitenkin osoittaa, että perehtyminen tekniikkaan, valaistukseen ja kuvankäsittelyyn voi tuottaa miellyttävää jälkeä pienelläkin rahalla. Ryuichi Hirokin sekä jo enkeleiden seuraan siirtyneen Koji Wakamatsun kaltaisilla isoilla nimillä on joidenkin samoihin aikoihin julkaistujen elokuviensa osalta Kondon rinnalla häpeämisen aihetta.

Visuaalisesti lahjakas ja tyttöjä lämmöllä kuvaava Kondo on oiva voimavara Japanin sisäiselle elokuvateollisuudelle, mutta kaipaisi kipeästi parempaa hyödyntämistä. On sääli, etteivät Kondoa lahjakkaammat elokuvatekijät ole vielä ymmärtäneet hänen potentiaaliaan kuvaus‑ ja efektipuolella. Sitä odotellessa mielenkiinto Kondoa kohtaan lepää tämän oman elokuva‑ ja efektipaja GIRAFFiLMin varassa, joka sai muutama vuosi sitten valmiiksi 17‑minuuttisen jatko-osan Haru & Aki in Nekoyadolle: Tenen no chisai koi (2013).