Paavo Ihalainen

Watchers (1988)

Ohjaaja:

• Jon Hess

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jon Hess

Elokuva-alalla saattaa toisinaan paljonkin olla kiinni sattumista tai väärinymmärryksistä. Tuottaja Damien Leen mukaan Dean R. Koontzin bestselleriin perustuva Watchers lässähti kalkkunaksi suurelta osin rahoittajien epäselvien vaatimusten vuoksi.

Koontzin romaani (1987) kertoo karskista keski-ikäisestä Vietnam-veteraanista Travis Cornellista, joka joutuu puolustamaan löytämäänsä koe‑eläintä venäläisiltä agenteilta ja verenhimoiselta salamurhaajalta.

Kirjan päähenkilö lähentelee keski-ikäisyyttä, mutta tuottajat (joihin lukeutui myös itse Roger Corman) toivoivat hieman nuorempaa näyttelijää pääosaan, jotta nuorisokin vaivautuisi elokuviin asti. Tuottaja David Mitchell näki elokuvan The Lost Boys (1987) ja vaati palkkaamaan pääosaan elokuvassa loistaneen Corey Haimin. Castingistä vastannut Lee ei ihan hoksannut, miten 16‑vuotias voi esittää Vietnam-veteraania, mutta Mitchellin vaatimalla vaadittua nimen omaan Haimia, hän teki työtä käskettyä.

Vasta kun diili oli selvä, hoksasi Mitchell, että olisikin halunnut värvätä The Lost Boysin toisen Coreyn, vanhempaa veljeä näytelleen Corey Feldmanin. Tuossa vaiheessa Haimin sopimus oli kuitenkin jo allekirjoitettu, eikä produktiolla ollut varaa tai aikaa alkaa purkamaan sitä. Elokuva kirjoitettiin uudelleen Haimille sopivaksi.

Siispä lopputulos on kuin E.T. (1982) kohtaisi Snake Eaterin (1989). Valtavan räjähdyksen myötä salaisesta laboratoriosta karkaa kolme geenimanipuloitua olentoa. Ensimmäinen on kultainen noutaja, toinen sitä takaa-ajava gorillaa muistuttava hirviö ja kolmas mysteeri. Paskapuhetta sietämätön agentti (Michael Ironside) yrittää napata kaikki otukset kiinni ennen kuin kansa saa asiasta vihiä. Koira pakenee Haimin esittävän Travisin hoiviin, mutta hirviöt aistivat toistensa läsnäolon, ja kaksi muuta koe‑eläintä seuraavat sen kannoilla jättäen liudan ruumiita peräänsä.

Alussa nähdään Haimin teinielämän esittelyn myötä saman aikakauden Spielberg-elokuville ominaisia piirteitä, kuten salaisuuksia piilottelevia lapsia, omituisia ilmiöitä kokeva pikkukaupunki, aikuisia, jotka ovat joko epäuskoisia tai täysin epäluotettavia – ja keskeisenä tietysti söpö olento juonta pyörittävänä MacGuffinina.

Einstein-koiran "huippuälykkäitä" temppuja seuratessa muistuu mieleen Air Bud (1997) ja vastaavat lasten koiraelokuvat. Eräässä kohtauksessa koira muun muassa kirjoittaa lyijykynä suussaan Travisille tietokoneella viestin. Moiseen hupailuun nähden onkin varsinainen kontrasti, kun seuraavassa kohtauksessa epämääräinen apinahirviö repii ihmisiä palasiksi. Ironsiden mainio roolisuoritus (tappiin asti vedetty vakavuus ja luihu olemus) paikkaa elokuvan heikkouksia jonkin verran.

Lopussa Haim joutuu selviytymään uhkaavista kauhuista omin neuvoin, mutta mistään ei selviä miksi pikkukylän tavallinen murkkuikäinen osaa ansoittaa metsämökin tai räjäytellä Molotovin cocktaileilla epäilyttäviä autoja. Elokuva ei myöskään selvitä sitä, keitä tai mitä elokuvan otsikon katsojat tai tarkkailijat ovat.

Lopulta Haimin nuoret fanit eivät päässeet katsomaan R‑ikärajan saanutta elokuvaa, eivätkä Koontzin aikuisikäiset fanit vaivautuneet teatteriin liian tunnistamattomaksi adaptoidun elokuvaversion perässä. Cormanille elokuvasta koitui hyvin harvinainen floppi, mutta mies onnistui käärimään aiheesta tuohet myöhemmin tuottamalla kolme entistäkin kökömpää jatko-osaa suoraan videolle. Niistä kakkososassa seurataan sentään lapsen sijaan entistä merijalkaväen sotilasta.