Pasi Vahlman

Snake Eater (1989)

Ohjaaja:

• George Erschbamer

elokuva arvostelu

Ohjaus: George Erschbamer

Videotoiminnan vitsinä pidetyn Lorenzo Lamasin lähtölaukaus kökkötoiminnan aikajanalle sai merkintänsä vuonna 1989, kun kaiken maailman bronsonit, stallonet ja norrisit olivat jo vuosia aiemmin syöneet muiden ruutia ja paskoneet liekkejä. 80‑luvulla ei kuitenkaan moisesta asiasta lannistuttu, vaan hyväksi havaitut peruselementit laitettiin kiertoon ja pyörä pistettiin pyörimään itsetietoisesti hieman vastapäivään. Lamasin uraan oli tähän asti mahtunut muutamia sivurooleja erilaisissa tanssi‑ ja musikaalielokuvissa sekä satakunta jaksoa tv‑sarjassa Viinitila Falcon Crest. Ohjaajana kokematon erikoistehostemies George Erschbamer otti vastaan kyseenalaisen kunnian ja lähti kokeilemaan onneaan toimintamarkkinoilla, saaden aikaan pienen mittakaavan toimintavälipalan, Snake Eaterin.

Jack "Soldier" Kelly (Lorenzo Lamas) on entinen eliittisotilas ja nykyinen huumekyttä, jonka on vaikea pelata sääntöjen mukaan. Sooloiluun kyllästynyt esimies ottaa Kellyn virkamerkin kuivumaan. Lomautuksen alettua Kellylle selviää, että hänen vanhempansa ovat kuolleet ja sisko hävinnyt epäilyttävissä olosuhteissa syrjäisellä jokisuistolla. Henkirikosten ja kaappauksen takaa paljastuu epähygieeninen ja vähä-älyinen junttiperhe, jonka nokkamies Junior (Robert Scott, joka näyttää erehdyttävän paljon Uuno Turhapurolta), pitää vajaaälyiset velipoikansa ja emäntänsä edes jotenkin ruodussa. Tämä suippokorvainen kansa elää aivan omaa elämäänsä metsän valtiaana ja jokien kuninkaana. Kovanaamainen, mutta isoimmissa piireissä vain hyväksyntää hakeva Kelly ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja ryhtyy sissitaitojensa säestämänä tekemään selvää jälkeä junttiremmistä. Apua irtoaa huoltoasemaa pyörittävältä Kingiltä (Ronnie Hawkins) ja hänen äijämäiseltä tyttäreltään, The Kidiltä (Josie Bell).

Kanadalaisvoimin noin miljoonalla taalalla kuvattu seikkailu on suurelta osin yleisilmeeltään tv‑sarjamainen tuotos, mutta alun ja lopun melko irralliset kohtaukset ja päähän soimaan jäävä nostalginen soundtrack liimaavat Snake Eaterin juuri ja juuri koko illan elokuvan mittoihin. Leffa purkitettiin suhteellisen nopealla tempolla, eikä mukaan otettu Lamasia lukuun ottamatta edes keskisuuria nimiä. Päähenkilö rakentaa pohjan jokaiselle kohtaukselle, oli sitten kyseessä alastomuutta, väkivaltaa tai huumoria. Keskeiset hahmot roikkuvat kuitenkin koko ajan jotenkin mukana, joten tarinan kulkua on tuttua ja turvallista seurata. Vedätyksen makua on havaittavissa muutamaan otteeseen, mutta nopeat toimintamaistiaiset helpottavat taakkaa.

Dialogi sisällyttää itseensä enimmäkseen hupaisaa kinastelua tai leuhkimista, jolla ei ole minkään valtakunnan merkitystä tarinan kanssa, mutta kerronta toimii laajasta huumoripitoisuudestaan yllättävän moniulotteisesti. Mukana on elementtejä jopa kauhuelokuvien maailmasta. Ympäristö kuvataan rajuna rämeikkönä, jossa vesi on oikeasti märkää ja oksat teräviä. Luonnon karuutta tuodaan ilmi myös eläinten välityksellä limaisine kaloineen ja käärmeineen. Vaikkei näyttävä toiminta olekaan elokuvan pääfokus, ruudinkatkuiset, mutta kuitenkin hieman ryhdittömät loppumetrit ovat kaikesta huolimatta ne elokuvan parhaat hetket.

Toisin kuin muut tämän ajan sotilaat tai sankarit, Lamasin hahmo on eräänlainen antisankari, jonka ego menee urotekojen edelle. Ulkoinen olemus heijastaa nerouden ja rohkeuden perikuvaa, mutta tiukassa paikassa lanka alkaa palaa molemmista päistä, mikä johtaa huolimattomiin ja hengenvaarallisiin tilanteisiin. Kömpelyys ja saamattomuus saa katsojassa aikaan kuitenkin myötätuntoa ja vahingoniloa, joka pitää kasarimaiseen tapaan tunnelman sopivan kevyenä. Mies ei tarvitse uusinta aseteknologiaa saadakseen aikaan meteliä. Vanha konekivääri, lasipurkkipommit, ympäristö sekä kustomoitu moottoripyörän ja vesiskootterin risteytys ovat riittävän tuhoisaa kalustoa. Lamasin taistelulajitausta ei juurikaan tule edes ilmi, vaikka potkimisesta voitettuja pokaaleja olisi vaikka muille jakaa. Toisaalta on erittäin miellyttävä huomata, ettei miehen uran toimintadebyytillä lähdetty hakemaan uutta Van Dammea tai Seagalia, vaan Snake Eaterista muotoutui aivan omanlaisensa erikoinen tapaus, joka lainailee kasariäksöneiden aineksia hiuksenhienosti, mutta pitää kuitenkin oman epäkorrektin linjansa.

Vaikka tarinassa ja hahmogalleriassa on hajontaa ja irrallisuuden tuntua, kuvausryhmä on tiedostanut budjetin rajallisuuden ja saanut aikaan jotain merkittävää. Genre eli noina aikoina pientä suvantovaihetta ja jään kokeileminen kepillä ei ollut lainkaan huono idea. Elokuva sai jopa kaksi jatko-osaa, joissa tuotantoarvot ja ohjaaja pysyvät samoina, mutta sympatiaa haetaan jo hieman perinteisemmällä meiningillä. Jatko-osien erilaisuuden ansiosta ensimmäinen osa sai aliarvostetun maineen, vaikka toimii oikeassa mielentilassa paikoitellen raikkaan hupaisuutensa vuoksi jopa erittäin hyvin. Muiden tähtien jalkoihin jäänyt Lamas jumittui yrityksistään huolimatta tv‑tuotantoihin, mutta teki telkkarin puolella itselleen pienehkön maineen. Sitä kautta hän sai sotkettua itsensä ja silloisen vaimonsa, Kathleen Kinmontin PM‑entertainmentin räjähdysvaarallisiin äksöneihin, joissa näyttävä toiminta on pääasia ja juonikuvio absurdin oloinen tekosyy.