Matti Erholtz

Pushpaka vimana (Pushpak, 1987)

Ohjaaja:

• Singeetam Srinivasa Rao

elokuva arvostelu

Ohjaus: Singeetam Srinivasa Rao

Pushpakin nimetön päähenkilö on koulut käynyt ja pätevyyden hankkinut nuorimies, joka ei kuitenkaan löydä itselleen töitä. Päivät kuluvat työnhaussa ja illat kaupungilla harhaillessa. Eräänä iltana hän löytää ojan pohjalta sammuneen miehen, jonka hän aiemmin päivällä oli nähnyt menevän sisään ylelliseen Pushpak-loistohotelliin. Työtön vie miehen huoneeseensa, sitoo kiinni tuoliin, juottaa lisää ja lähtee itse elämään äveriästä elämää tämän hotellihuoneistoon. Motiivina on tehdä vaikutus samassa hotellissa esiintyvän taikurin tyttäreen, jonka kanssa hänellä on kaupungilla jo ollut pientä silmäpeliä. Mitä hän ei tiedä on että hotelliasukas on sortunut ryyppäämään, koska hänen vaimonsa on lähtenyt toisen miehen matkaan, ja vaimon uusi rakastaja on pannut hänen peräänsä ammattitappajan, joka ei tiedä kohteestaan muuta kuin hotellihuoneen numeron.

Juoni on hyvä, mutta Pushpakin erikoisuutena on se, että henkilöitä kuvataan ainoastaan tilanteissa, joissa he eivät syystä tai toisesta puhu mitään. Dialogittomuus ei ole mitään mykkäelokuvapastissia vaan tulee lähelle Tatin tai joidenkin Kim Ki‑Dukin elokuvien vastaavanlaista kerrontaa: vuorosanoja ei käytetä, koska niitä ei yksinkertaisesti tarvita. Loppupuolella on pari kohtausta, joissa puhuminen tuntuisi luontevammalta kuin puhumattomuus, mutta muuten mykkyys ei Pushpakissa erityisemmin pistä silmään. Mykkyys sopii myös elokuvan universaaleihin, kielirajat ylittäviin teemoihin työttömyydestä, menestyksestä ja elämän tarkoituksesta.

Pushpak tehtiin 80‑luvun lopulla, vähän ennen vuoden 1991 talousuudistuksia, jotka käänsivät Intian valtiovetoisen talouden liberaalimpaan suuntaan. Sosialistinen perinne ja edessä oleva muutos näkyy päähenkilön huoneen seinillä, joilla Marxille seuraa tekee Reaganin aikakauden ikoni Rambo. Perinteistä intialaista pääomien kokoamista elokuvassa edustaa sillalla majapaikkaansa pitävä kerjäläinen, jonka kanssa päähenkilö käy eeppisen kaksintaistelun rahavarojen suuruudesta. Länsimaistyyppistä yksityisyritteliäisyyttä taas edustaa Pushpak-hotellin omistaja, joka on alkeellisen teekojun pitäjästä ponnistellut kovalla työllä menestyväksi hotellinpitäjäksi. Perheetön mies kuolee sairaskohtaukseen hotellinsa aulassa eikä hänen hautajaisissaan aitoa kyyneltä nähdä, mikä vain vahvistaa päähenkilön käsitystä materiaalisen rikkauden kyseenalaisuudesta elämän ainoana päämääränä.

Parhaimmillaan Pushpak on alkupuolella kuvatessaan päähenkilönsä arkisia askareita ja yrityksiä ylläpitää työttömyyden ja köyhyyden nakertamia sosiaalisia kulissejaan. Dialogin puutteessa ohjaaja pystyy keskittymään visuaalisiin vitseihin ja gageihin, joita Pushpakissa todellakin riittää, kuuluisimpana ehkä kuva, jossa päähenkilö seisoo hotellin logon, siivekkään auringon edessä niin, että siivet näyttävät kasvavan hänen hartioistaan. (Sivumennen sanoen, hindumytologiassa Pushpak oli vaurauden jumala Kuberan kulkuväline, jonkinlainen lentävä palatsi). Kuvakerronta on välillä myös hyvin kaunista, kuten kohtauksessa, jossa rakastavaiset viestittelevät toisilleen hotellin parvekkeilta elekielellä, jota suomalaisenkin katsojan on helppo ymmärtää.

Muutama kohtaus laahaa hieman ja huumorin taso vaihtelee, mutta pääsääntöisesti Pushpak onnistuu loistavasti kaikissa pyrkimyksissään. Modernina mykkäelokuvana se on nokkela, komediana hauska, rakkaustarinana liikuttava ja sanomaelokuvana naulan kantaan osuva. Näyttelijälegenda Kamal Haasan tekee pääroolin pienillä eleillä ja ilmeillä, ja sama hillitty linja jatkuu muissakin näyttelijäsuorituksissa. Ulkonevilla etuhampailla varustetun Tinnu Anandin esittämä palkkatappajahahmo on vedetty enemmän koomiseksi kuin pelottavaksi, vaikka hänellä onkin hyytävä murha-ase: jäästä tehdyt tikarit.

Singeetham Srinivasa Rao on kiinnostava ja kokeilunhaluinen ohjaaja, jonka elokuvia on kuitenkin hankala löytää katsottavakseen länsimaisilla kielillä tekstitettyinä. Pushpakin jälkeen tunnetuin hänen elokuvistaan lienee omalaatuinen kostodraama Apoorva Sagodharargal, jossa teknisenä haasteena oli Kamal Haasanin kuvaaminen kääpiönä. Muusta tuotannosta kannattaa mainita ainakin Zemeckisin Back to the Futuresta (1985) vaikutteita ottanut aikamatkustuselokuva Aditya 369.