Tapani Maskula

Walker (Tuhoisku, 1987)

Ohjaaja:

• Alex Cox

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alex Cox

1800‑luvun valkoisesta juonittelijasta, kauppiaasta, lakimiehestä ja palkkasoturista William Walkerista on tehty kaksi elokuvaa, jotka kummatkaan eivät kerro koko totuutta myyttisestä päähenkilöstään. Italialaisen Gillo Pontecorvon poliittisesti kantaa ottava Queimada (1969) esittelee Walkerin länsimaisen imperialismin tahdottomana sätkynukkena, mutta ohjaajan vahva ote kärsii seikkailutarinan koreasta eksotiikasta ja Marlon Brandon itsetietoisesta nimiroolin tulkinnasta.

Seuraavaksi aiheeseen tarttui hieman yllättäen amerikkalaisen nuoriso-, punk‑ ja alakulttuurin erikoistuntija, brittiläissyntyinen Alex Cox. Ehkä liian korkealle asetetut ennakko-odotukset vaihtuivat pettymykseksi kun hänen Walkerinsa pääsi ensi-iltaansa ja osoittautui kaupallisesti täydelliseksi fiaskoksi. Teoksen kansainvälinen markkinointi tyrehtyi heti alkuunsa eivätkä sen kopiot koskaan ehtineet esimerkiksi suomalaisille valkokankaille. Tänään on helppo osoittaa, ettei riippumattomiin pikkufilmeihin – Repo Man (1984), Sid & Nancy (1986), Suoraan helvettiin (Straight to Hell, 1987) – tottunut Cox hallinnut hollywoodilaisen suurtuotannon kaikkia niksejä. Tuhoisku on sapekas julistushuuto, joka ei taivu liukuhihnojen vaatimiin silotteluihin.

Filmissä eversti Walker (Ed Harris) suostuu 1850‑luvulla rikkaan liikemiehen Cornelius Vanderbiltin (Peter Boyle) bulvaaniksi ja marssii palkkasotureineen sisällissodan runtelemaan Nicaraguaan. Häikäilemättömällä taktikoinnilla ja hyvin rasvatulla koneistolla hän pakottaa paikallisen väestön nopeasti polvilleen, anastaen itselleen diktaattorin valtuudet.

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa käy selväksi, että mustapukuinen Walker on vertauksellinen hahmo, johon eivät tehoa sissien väijytykset eivätkä salamurhaajan luodit. Historialliset kehyksensä uhmakkaasti autoineen ja helikoptereineen hajalle potkiva elokuva pyrkii amerikkalaisen aggressiivisen riistosysteemin, erityisesti presidentti Reaganin Nicaraguan contrasisseille osoittaman sotilaallisen tuen kritiikiksi. Näihin tavoitteisiin Coxin eväät eivät täysin riitä, ja hänen liberaalista filmistään tuli konservatiivisen elokuvateollisuuden vähättelyn sekä boikotoinnin uhri. Vaikka Walker torpedoi pahoin Coxin uran Yhdysvalloissa, hän silti haastatteluissa pitää sitä parhaana elokuvanaan.

Vilpittömyydestään huolimatta lopputulos ontuu, koska westernejä rienaava toiminta, jenkkien ajankohtaisesta ulkopolitiikasta aineksensa ammentava satiiri ja sarjakuvien tyylittelyä matkiva väkivalta eivät korvaa henkilöiden onttoutta. Esimerkiksi Walkerin kuuromykälle morsiamelle (Marlee Matlin) ei tarjota käsikirjoituksessa mahdollisuuksia kasvaa kiinnostavaksi vastavoimaksi ympäröivälle henkiselle taantumukselle. Vapauttajaksi naamioidun puritaanisen sortajan muotokuva jää hallusinatorisessa kokonaisuudessa luvattoman vaisuksi ja himmentää asetelmassa havaittavaa älyn säihkettä.