Jari Mustonen

Coto de caza (Hunting Ground, 1983)

Ohjaaja:

• Jorge Grau

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jorge Grau

Koviin kierroksiin yltävä Coto de caza ottaa uudenlaisen näkökulman 80‑luvulla jyllänneeseen kodinvaltaus‑ ja kostoteemaan. 30‑luvulla Kataloniassa varttunut Jorge Grau ei lähde turhan itsetietoiselle eksploitaatiolinjalle, vaikka turvautuukin lajigenren peruskysymykseen – kuinka paljon on liikaa? Väkivallan tilalla nähdään hitaasti etenevä draaman kaari, jossa pahuuden kohtaaminen ei pyri tuottamaan katarsista, vaan paljastamaan erään anteeksiantoon liittyvän sudenkuopan.

80‑luvun espanjalainen genre-elokuva oli outo vyyhti, jossa vaikutti sekä pitkä elokuvahistoria että yhteiskuntaa vavisuttanut arvososialistinen murroskausi. Osittain tämän takia elokuvataide saattoi yhdistellä eri alagenrejä valtavirrasta tutumpiin rakenteisiin, mikä oli Barcelonassa ja ympäri maailmaa vaikuttaneelle Graulle tuttua puuhaa. Vuosikymmen aiemmin häneltä olivat valmistuneet muun muassa elokuvat Ceremonia sangrienta (Blood Castle, 1973) ja Non si deve profanare il sonno dei morti (The Living Dead at Manchester Morgue, 1974), joissa satunnainen äärimmäisyys yhdistyi todentuntuiseen pelkoon. 80‑luvun alkuvuosina valmistunut Coto de caza jatkaa täysin samoilla vesillä.

Nykyajan yltiöhumanismiin tuotuna Graun teos toimii kuin napakka lyönti suoraan kipupisteeseen. Elokuva kertoo pahantekijöitä puolustavasta ja ihmisyyteen uskovasta asianajajasta Adelasta, jonka haastavan roolin esittää aikansa suuriin tähtiin lukeutunut katalonialaiskaunotar Assumpta Serna. Hän on se kaunis hyvyyden ilmentymä, joka on äiti ja auttaa työkseen väkivallantekijöitä vapaiksi vankeudesta. Toiselta puolelta tarinaa löytyvät elämään opportunistisesti suhtautuvat mutta siitä syrjäytyneet ystävykset, joille vapaus merkitsee mahdollisuutta uusiin rikoksiin.

Sattumien ja epäonnen kautta Adelasta perheineen tulee näiden pikkunilkkien seuraava kohde. Vain ryöstöksi tarkoitettu keikka epäonnistuu täysin, mikä laittaa vierimään kohtalon kiven. Vihdoin elokuvan lopussa maanvyörymäksi kasvanut kivi murskaa niin ihmiset kuin uskomuksetkin hyvin väkivaltaisissa kuvissa.

Genreklassikko Olkikoiriin (Straw Dogs, 1971) verrattuna Coto de caza ei tarjoa täysin uudenlaista kokemusta. Yhdysvaltalaisista ja italialaisista lajikumppaneistaan sen nostaa omalle tasolleen kuitenkin elokuvan esittelemä pahuuteen kätkeytyvä vääristynyt empatia. Grau lähes uuvuttaa katsojan kuvaamalla rikollisen elämän joutilaisuutta, mutta juuri ajattomuuteen kätkeytyvä tarpeettomuus synnyttää rikollisten raskaimmat teot. Kun ei ole antaa arvoa omalle elämälleen, voi sen ottaa pois myös muilta. Syntyy vahingoittamisen kehä, joka ruokkii itse itseään huolimatta "hyvien" ihmisten pyrkimyksistä. Lopulta emme voi estää pahuuden syntyä, ainoastaan toivoa itse erkaantuvamme sen vaikutuspiiristä.

Ajatuksensa ohjaaja jakaa meille elävällä kameratyöskentelyllä sisällyttämällä visioonsa yhden jos toisenkin hienon otoksen. Parhaimmillaan kuvat nivoutuvat kauniisti tehokkaiksi kohtauksiksi värimaailmaa ja lavastusta myöten. Tämä poikkeuksena moneen muuhun halpaan vigilante-kaavan elokuvaan, joissa kamera lähinnä laiskasti tallentaa itsetarkoituksellisia julmuuksia. Jos Coto de cazaa vain olisi hieman tiivistetty, olisi kyseessä yksi lajityylinsä ehdottomista klassikoista.

60‑luvulla katalonialaista elokuvaa leimannut pyrkimys irtaantua sosiaalisesta realismista ja sitä seurannut fantasia taittui 80‑luvulle tultaessa. Vicente Arandan (Las crueles, 1969) tunteikkuus vaikuttaa toki yhä Graunkin työssä, mutta nyt sulautuneena suurkaupunkien ahdistavaan arkeen, jota elokuvataide ruoski armotta niin Barcelonassa kuin Madridissakin.

Viime kädessä Coto de caza toimiikin essentiaalisena kuvauksena siitä arkirealismista, johon Espanja alueineen putosi Francon diktatuurin jälkeen. Löysihän maa itsensä romanttisen 70‑luvun vapautumisen jälkeen nimen omaan juurettomuuden kuilusta.