Mikko Koivisto

Demon Spies (1974)

Ohjaaja:

• Takashi Tsuboshima

elokuva arvostelu

Ohjaus: Takashi Tsuboshima

1970‑luvun alussa Lone Wolf and Cub ‑sarja (1972–1974) asetti vertailukohdan kaikille väkivaltaisille miekkamieselokuville. Upeassa elokuvasarjassa vainottu soturi Ogami Itto vaelsi eeppisissä maisemissa ympäri Japania ja viipaloi siinä sivussa sadoittain hänen peräänsä lähetettyjä ninjoja sekä muita vihollisia.

Lone Wolf and Cub oli 1960‑luvulla alkaneen samuraielokuvan modernisaation – tai ehkäpä rappion – huipentuma. Se teki Sergio Leonen spagetti-westernien tapaan lajityypistään synkkäsävyistä rock-viihdettä, vieden kuitenkin eksploitaatiokertoimet paljon pidemmälle. Mestarillisissa toimintajaksoissa veri roiskui miekkojen irrottaessa ihmiskehon osia paikoiltaan. Toimintakohtausten välissä nähtiin usein seksiä ja alastomuutta. Kaiken roskaestetiikan alta paistoi kuitenkin läpi erinomainen elokuvallinen toteutus, joka ammensi elämää suuremmista seikkailukertomuksista, isän ja pojan suhteesta sekä auringonlaskuun vaeltavista muinaisista miekkamiehistä.

Lone Wolf and Cubin suosio toi kankaille lukuisia varsin alhaisiin vietteihin vedonneita genretuotteita, kuten ninjojen massamurhaamiseen keskittyvät Shadow Hunters ‑seikkailut (1972) sekä härskillä seksuaalisuudella ratsastaneet Hanzo the Razor ‑elokuvat (1972–1974). Verinen ninjaeksploitaatio Demon Spies saapui teattereihin lyhytkestoiseksi jääneen ilmiön viimeisellä aallonharjalla alkuvuodesta 1974. 90‑minuuttinen elokuva esittelee jo ensimmäisen varttinsa aikana lukuisia lasten suorittamia tappoja, demoninaamioita, alastomuutta, joukkoraiskauksen sekä kasvojen irtileikkauksen – kaikki osana pimeyden vakoojien koulutusta.

Demon Spiesin tarina alkaa metsän siimeksessä sijaitsevasta salaisesta leiristä, jossa joukko orpolapsia elää demoninaamioihin pukeutuneena. Ryhmän armottomat kouluttajat koulivat lapsista naamioituja vakoojia, joiden on luovuttava kaikesta inhimillisyydestään selviytyäkseen hengissä. Koulutuksen päätyttyä edessä on veren ja kuoleman täyttämä elämä suurempien tahojen poliittisia toiveita edistävinä vakoojina ja palkkamurhaajina.

Demon Spiesin luokitteleminen ninja-elokuvaksi ei ole teknisessä mielessä aivan oikein. Ninjat olivat riippumattomia vakooja‑ ja palkkasoturiheimoja, jotka vuokrasivat palveluksiaan eri sotalordeille. Rauhan ajan tehtyä ninjojen palvelukset vähemmän oleellisiksi syntyi 1600‑luvulla ninjojen kaltaisia, mutta hallitsijoiden itse perustamia salaisia oniwaban-joukkoja. Demon Spies keskittyy pieneen ryhmään oniwaban-sotureita, joskin historiallinen tarkkuus on saanut joustaa eksploitaatioelokuvan tarpeiden mukaisesti.

Genren lukuisten muiden huipputöiden tapaan Demon Spies periytyy lajityypin kuninkaan, sarjakuvataitelija Kazuo Koiken (Lone Wolf and Cub, Lady Snowblood) kynästä. Meno on tällä kertaa totuttua tunkkaisempaa, mutta hyvinkin positiivisessa mielessä. Pimeyden vakoojien seikkailuissa on raiskauksista, kidutuksista sekä demoninaamioista kumpuavaa liki klaustrofobista synkkyyttä. Siinä missä Koiken useat muut työt romuttivat romantisoituja samuraimyyttejä Demon Spies tekee saman kahta karummin ninjatarinoille.

Synkkyyden vastapainona elokuvan tekninen toteutus on sulava, vaikka budjetti lieneekin ollut monia edeltäjiään suppeampi. Spagettiwestern-henkiset musiikit luovat tunnelmaa ylikäytettyinäkin ja elokuvan pienimuotoiset toimintakohtaukset ovat erinomaisia. Kaikki esiintyjät liikkuvat sutjakasti veren ja irtoraajojen roiskuessa valtoimenaan taistelun tiimellyksessä. Ninjojen puolelle asetettu näkökulma on myös harvinaista herkkua 1970‑luvun japanilaisessa genre-elokuvassa. Ninjojen edesottamuksia seurattiin ahkerasti 1960‑luvun mustavalkoelokuvissa sekä myöhemmin 1990‑luvun videohalpiksissa, mutta miekkaeksploitaation rautaisimmalla aikakaudella 1970‑luvulla näkökulma oli harvakseltaan käytetty.

Rujo elokuva on jäänyt aikojen saatossa varsin aliarvostetuksi eittämättä suuria yleisöjä hylkivän henkensä vuoksi. Melko tuntemattomilla näyttelijöillä varustetulla Demon Spiesillä on myös ollut vaikeuksia kilpailla huomiosta mestarillisen Lone Wolf and Cubin sekä Hanzo the Razorin kaltaisten suuren kaliiberin tähtivoimaa hyödyntävien elokuvien kanssa. Omassa alagenressään Demon Spies on kuitenkin erinomainen suoritus, jonka niljakas viehätysvoima vain paranee uusintakatseluilla.