Jari Mustonen

The Naked Witch (1961)

Ohjaaja:

• Claude Alexander
• Larry Buchanan

elokuva arvostelu

Ohjaus: Claude Alexander, Larry Buchanan

"Mikä hekuma on nousta haudasta... hengittää sadetta, joka vuotaa ihoa pitkin kuin kuuma hyväily."

Mirja Mane makasi tuolilla ja vietteli. Ohjaaja Roland af Hällström liikkui kuvauspaikalla kokoisekseen yllättävän määrätietoisesti, edeten pitkin lavasteita kuin juna ja puskien tahtonsa läpi. Hänellä ei ollut T.J. Särkän (Hilja, maitotyttö, 1953) kerronnallista silmää, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Tähtinään Toivo Mäkelä ja etenkin Mane – joka riisuu itsensä alasti – sähköisti hän oman aikakautensa kulttuuripiirit.

Puisevasta lopputuloksesta tuli mutkan kautta yksi ensimmäisistä suomalaisista kilpailijoista Ingmar Bergmanin 50‑luvun vientituotannolle (eritoten Sommaren med Monikalle, 1953) ja elokuvasta tehtiin Yhdysvalloissa uusintaversio. Kotimaassamme Hällströmin teokseen suhtauduttiin huvittuneen poikamaisesti. Esimerkiksi Manea luonnehdittiin notkeanlaiseksi ja kiitettävän antaumukselliseksi.

Tarinan "kauhu" alkaa, kun nuori arkeologipariskunta varoituksista huolimatta kaivaa esiin aikoja sitten noidaksi syytetyn elävältä haudatun naisen jäänteet. Keskellä hautaa on suuri seiväs, jonka he poistavat. Tapahtuu kummia: tuuli yltyy, yön tullessa salamat iskevät. Intohimot yltyvät, samoin pelko ja miehiä alkaa panettaa. Kuin vastauksena testosteronin nousuun löydetään haudasta samana yönä alaston yliluonnollisia "kykyjä" omaava sulotar... joka tykkää flirttailla.

Noita palaa elämään ei kestä Hällströmin hyödyntämää teatteridramaturgiaa (teos perustuu Mika Waltarin näytelmään), sillä vain satunnaisesti kuva-alalla nähdään tunteisiin vetoavaa elokuvallista ilmaisuvoimaa. Vastaanoton kannalta oli kuitenkin oleellisempaa, kuinka Kulosaaren Casinon rannalta filmitähteyteen pongattu Mane provosoi yleisön emootioita. Hänen hahmonsa rikkoi perinteistä siveellisyyden velvoittamaa naiskuvaa. Kulttuurin kannalta tärkeäksi muodostui se, miten muut – mukaan lukien elokuvayleisö – otti vastaan hänen peittelemättömän itsensä paljastamisen. Lähes joka kolmas Manen flirtti toimiikin kuin sähikäinen.

Pidättyneimpien tulkintojen mukaan Waltarin tarina käsittelee sodan jälkeisiä seksuaalisia pelkoja. Hällströmin filmatisoinnissa suorasukaisen provosoiva eroottisuus pyrkii herättelemään katsojien torjuamat seksuaaliset ei‑sopivat halut. Elokuvateatteri Bristolissa lieneekin ollut ensinäytöksissä punakka tunnelma. Manen rooli provosoi esiin kulttuurin tukahtuneisuuden. Filmin sisällä (ja sen ulkopuolella elokuvakritiikoissa) heräsi halu tuhota Manen alastomuus.

Valitettavasti Waltari joutui teatterijohdon painostuksesta vesittämään näytelmänsä alkuperäisen lopetuksen. Sitäkin ikävämpää on, että Hällström tekee saman filmatisoinnissaan. Lapsekas viimeinen jakso imee koko tarinan kuiviin. Rohkeutta ei ollut luoda eroottisen kauhuelokuvan pioneeria. Kestikin vielä jokunen vuosikymmen ennen kuin anglosaksinen kauhu kehtasi vihdoin pingottaa erotiikan jännitteeksi valkokankaan ja elokuvayleisön välille.

The Naked Witch

Suomessa – tässä saunakulttuurin pyhäkössä – Noita palaa elämään näkyi maan isoissa elokuvateattereissa, kun taas valtameren tuolla puolen se päätyi sivukujille eksploitaatiomarkkinoiden osaksi. Nimeksi tuli The Witch. Kuten kävi Sommaren med Monikan ja Arne Mattssonin Hon dansade en sommar (1951) kohdalla, loi Hällströmin teos ensimmäisten joukossa myyttiä pohjoismaista estottomina. Vuosikymmen myöhemmin Yhdysvalloissa "skandinaavi" tarkoitti lähes aina jotakin pornahtavaa.

Tarina ei pääty tähän. Eräs jenkki, Larry Buchanan, innnostui elokuvan alkuperäisideasta niin paljon, että ohjasi siitä ja siten todennäköisesti tietämättään myös Mika Waltarin näytelmästä uusintaversion. Samalla teos sai tähän astisista nimistä rehellisimmän: The Naked Witch.

Suomalaisen kulttuuriväen käydessä omia keskustelujaan ja Manenkin uran jo hiivuttua 50‑luvun puolivälissä, kokosi ponnekas Buchanan kourallisen rahaa ja muutti oman elämänsä suunnan. Sittemmin The Naked Witch on kerännyt runsaasti sylkeä kuppiinsa, hieman syyttäkin. Kyseessä on drive‑in‑halpis, mutta myös lähtölaukaus Buchanin uralle. Myöhemmin hän ohjasi sellaisi nimikkeitä, kuten Free, White and 21 (1963) ja Under Age (1964).

Luonnollisesti "ameriikan" ollessa kyseessä heivattiin teatteridraama helvettiin. Vain tarinan perusidea säilyi samana. Noita palaa elämään ja alkaa vietellä itsensä herättänyttä perusperttiä. Alastomuutta on suomalaista alkuperäisteosta vähemmän ja se on säyseämpää. Jos katsoja selviää alun pitkästä prologista (joka vie yli kymmenesosan elokuvan tunnin kestosta), seuraa runsaasti tökeröä näyttelemistä ja voice overia kaiken huipentuessa naku-uintiin ja sitä seuraavaan "viettelevään" tanssiin.

Liekö vahinko, mutta pieni budjetti ja novellimainen lähestymistapa tarjoavat The Naked Witchin ylle hyvin lovecraftmaisen auran. Tunnelma säilyy outona päähenkilön ajautuessa kohti selittämätöntä, eikä elokuvasta puutu kuin todellinen huipennus.