Jari Mustonen

Hilja, maitotyttö (1953)

Ohjaaja:

• T.J. Särkkä

elokuva arvostelu

"Niin kuin tuuli vaeltaa kaislikossa, niin kuin lintu lentää järven poikki, niin kuin lehti vavahtaa puussa, niin hän on kasvanut täällä. Hän on Hilja, Hilja maitotyttö."

Ingressin lainauksen sanoin alkaa elokuvamoguli T.J. Särkän Hilja, maitotyttö, joka säväytti aikalaisiaan eroottisella latauksellaan ja nosti tähteyteen nuoren näyttelijättärensä Anneli Saulin. Uuden sensuellin ja sisällöltään viettelevän eurooppalaisen elokuvan aallonharjalla se myytiin myös Suomen ulkopuolelle. Työssä huokuu vahvana Arne Mattssonin Hon dansade en sommaren (1951) romanttinen maalaistuoksu, joka oli muutama vuosi aiemmin ennakoinut eurooppalaisen elokuvan maailmanvalloituksen. Nyt se helmeilee osana suomalaista joutsenidylliä.

Suomalaiseksi 50‑luvun elokuvaksi Hilja, maitotyttö, on huomattavan surumielinen ja melodramaattinen. Se kertoo Hiljasta, joka elää väkivallan ja pelon ikeessä kesän pituisen romanssin. Kohdatessaan ihastuksensa hän vapautuu työnsä arjesta elämään lyhyen kukoistuksensa kotimaansa mitä kauneimman luonnon äärellä, nähden taivaalla vapauden ja tuntien veden alastomalla kehollaan. Tämän autuuden rinnalla sykkii taustalla tarina hyväksikäytöstä ja raiskauksesta.

Oikeastaan Särkän käsistä valmistui yksi modernin suomalaisen elokuvan ensimmäisistä helmistä. Poissa on 50‑luvulla suosittu rillumarei, ja yltiöisänmaallisuuskin saa jäädä vain muutamaan kohtaukseen. Niiden tilalla nähdään auttamattomasti – tuolloin 60‑vuotiaan ohjaajan – ihastuminen poikkeukselliseen kauneuteen, jonka tallentaminen filmille olisi hiotummalla tarinalla muodostanut tasavertaisen kilpailijan Ingmar Bergmanin tuotannolle. Joka tapauksessa Särkän kerronta tarjosi aikalaisille poikkeuksellista jänteikkyyttä yksityiskohtineen.

Saulin rooli Hiljana verhosi pitkään sensuellisuuden varjoon, mikä oli ahmaista sisäänsä hänen koko uransa. Melkein vuosikymmen myöhemmin Särkkä teki saman eräälle toiselle kaunottarelle, Liana Kaarinalle, elokuvassa Kuu on vaarallinen (1962).

Hilja, maitotyttö teki Saulista seksisymbolin. Eikä mikään ihme. Lisäksi hänen roolinsa tarjoaa ikkunan suomalaisiin syvälle iskostettuun sulkeutuneisuuteen. Kuvaavaa on, kuinka etäisiksi elokuvan kaikki mieshahmot jäävät, heillä ei ole juurikaan väliä. Hetkittäin tuntuu jopa siltä, ettei Suomessa edes ollut 50‑luvulla tarpeeksi karismaattisia vastineita uudelle seksuaalisesti vahvalle naistyypille. Saulin rinnalla Tauno Palo ja Saulo Haarla ovat pelkkiä tyhjiä statisteja, joista vain Haarla onnistuu edes kohtalaisesti.

Elokuvan melankolia jakaa yhä katsojia, mutta jos tarinaa ja dialogia lähestyy nuoren naisen perspektiivistä, voi ylitunteellisen runouden nähdä osana elokuvan eroottista hekumaa, jonka kautta Hilja vapautuu mielihyvään vuoroin luonnon ja miehen sylissä, yhdistäen ne yhdeksi ja samaksi tunteeksi. Elokuvan alun sanoin: "Sillä hän on kasvanut täällä" hän on synnyinpaikkansa vanki, elänyt lähitalojen asujaimiston katseiden ikeessä, pienen kylän toiveiden kahleissa. Ja se on myös hänen kohtalonsa.

Hyvään ikään ehtineelle Särkälle (Hänen uransa päättyi kymmenisen vuotta myöhemmin) elokuvan kaiho on ymmärrettävää, kuten myös tarinan hetkellisyys. Pitkään hän haaveili toteuttavansa teoksensa osittain väreissä, mutta luopui ajatuksesta budjetin takia.

Särkän visio ei jäänyt vain kotimaamme iloksi. Kun Hilja seisoo alasti vedessä huulillaan sanat "Jumala... Anna mun olla kuin aurinko ja vesi. Pese minut puhtaaksi", toimii hän siirtymänä kohti jotakin uutta.

Elokuva myytiin Yhdysvaltoihin, jossa cinefiilit kerääntyivät The Milkmaidin suosittuihin esityksiin. Länsi-Saksassa Hiljan herääminen sai tätäkin vakuuttavamman nimen: Liebe einer Sommernacht (Kesäyön rakkautta). Lisäksi teos menestyi muiden muassa Israelissa ja Neuvostoliitossa.

Olisi kuitenkin vääryyttä nähdä Hilja pelkkänä alastomana täkynä, ennemmin yleisön mielenkiinto vihjasi uudenlaisesta alati eurooppalaiseen elokuvaan kasvaneesta uteliaisuudesta, olkoonkin että jotkut suomalaiskriitikoista kokivat Särkän tyylin tirkisteleväksi.

Kyse oli uuden elokuva-aikakauden alusta, josta henkivää – ja pian kadonnutta – viattomuuden henkeä kuvaavat osuvasti Linnankosken kirjallisen alkuperäisteoksen sanat: "Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa ja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himmertää koskemattomuuden sädekehä."