Jari Mustonen

Unhinged (1982)

Ohjaaja:

• Don Gronquist

elokuva arvostelu

Ohjaus: Don Gronquist

Night Warningin (Butcher, Baker, Nightmare Maker, 1981) edustaessa video nasty ‑elokuvien parempaa keskitasoa, nähtiin listalla myös iso kasa täysin onnettomia tekeleitä. Frozen Scream (1975), Snuff (1976) ja Boogeyman II (1983) ovat tunnetusti näistä ne kaikista huonoimmat. Niiden lisäksi listalla vieraili jokunen kengännauhabudjetin amatööritekele, joissa oli kuitenkin sitä jotakin. Don Gronquistin ohjaama Unhinged kuuluu näihin teoksiin.

Katsojille avautuva tarina itsessään ei ole kovin kummoinen. Kolme automatkalla olevaa opiskelijatyttöä suistuu tieltä ja he joutuvat hakemaan vesisateessa suojaa synkänoloisesta kartanosta – huono, huono idea. Kartanon asukkaiden lähihistoria on täynnä salaisuuksia ja tytöt huomaavat pian, että olisi kannattanut sittenkin valita jalkapatikka. Nyt edessä on pelkkiä kyyneleitä.

Kerronnallisesti Unhinged etenee kuin mikä tahansa pahainen amerikkalainen amatööritekele; kamera seisoo pitkiä aikoja paikoillaan, dialogit kestävät vuosikausia ja muistuttavat pahimmillaan enemmän romaania kuin normaalia kanssakäymistä. Näyttelijätkään eivät loista persoonillaan, tosin tämän voi kenties laskea siunaukseksikin.

Katsoja palkitaan kuitenkin lopulta tummalla maailmankuvalla sekä harvinaisen kylmällä lopetuksella. Viimeisissä otoksissa elokuvan kyynisyys onnistuu provokaatiossaan. Ohjaajakäsikirjoittaja Gronquist sai näin aikaan haluamansa lopputuloksen. Alun alkaenkin tarkoituksena oli lähteä liikkeelle klassisemman kauhun off screen ‑väkivallasta. Kaikkihan muistavat esimerkiksi Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacren (1974) aikaan saaman efektin. Elokuva tuntuu äärimmäisen raa'alta, vaikka suurin osa surmista jää kuvan ulkopuolelle. Gronquist pyrki samaan, eikä elokuvassa siksi (ja varmasti osittain budjetinkaan takia) nähdä pisto‑ tai viiltojälkiä, tosin sitäkin enemmän verta.

Näin haettiin pesäero 80‑luvun taitteessa pinnalla olleeseen Friday the 13th (1980) ja Evil Dead (1981) ‑tyyliseen mässäilyyn. Pääosaa ei annettu verisille yksityiskohdille, vaan katsoja koukutettiin tarinan synkällä tunnelatauksella.

Unhinged onnistuu päämärissään osittain. Saavutettu potentiaali ei silti täysin pelasta elokuvaa, sillä vaikka Unhinged kestää vain vajaat 80 minuuttia, iskee se näpäille aivan liian myöhään. Ja loput elokuvasta on sitä samaa puuroa kuin moni muukin genren tekele; nuorten naisten tiirailua höystettynä huohotuksella.

Tekijöiden suurin onni oli, että elokuva stilleineen päätyi osaksi 80‑luvun videosensuurikeskustelua. Samalla siitä tuli palanen kyseisen taiteenmuodon laajempaa historiaa.