Paavo Ihalainen

Hell Comes to Frogtown (1988)

Ohjaaja:

• Donald G. Jackson
• R.J. Kizer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Donald G. Jackson, R.J. Kizer

80‑luvun loppupuolelle tultaessa post-apocalypse ‑genre oli jo hiipumassa. Reaganismin tulisten vuosien ydinsodan uhka oli pikkuhiljaa väistymässä ja alagenressä oli jo ajat sitten tehty sekä merkittävimmät virstanpylväät että oudoimmat kokeilut. Kuitenkin videomarkkinat vetivät, mikä lieni syynä sille, että ohjaajat R.J. Kizer ja Donald G. Jackson jaksoivat vääntää ilmoille vielä yhden kuriositeetin. Tavallaan elokuvan voi nähdä parodiana koko alagenrestä. Pistämättömän omituinen se ainakin on.

Elokuvan otsikko on ihastuttavan kirjaimellinen. Se tosiaan kertoo miehestä nimeltä Sam Hell ("Rowdy" Roddy Piper), joka matkaa sammakkomiesten kansoittamaan kaupunkiin. Elokuva sijoittuu ydintuhon jälkeiseen autiomaahan, jossa laskeuma on tehnyt useimmista miehistä steriilejä. Kulkuri ja entinen sotasankari Hell on harvinaisuus maassa, mies jonka potenssi vielä nousee ja siittiöt jaksavat uida. Jätettyään matkan varrelle runsaasti tiineitä naikkosia, etsintäkuulutettu Hell noukitaan armeijan tukikohtaan. Siellä hän hän saa Yhdysvaltain uudelleenkansoitusta koskevan tehtävän.

Tehtävänä on pelastaa sammakkomutanttien kaappaama joukko lisääntymiskykyisiä naisia, joita pidetään vankeina konnien linnoituksessa. Hellille lyödään päälle elektroninen siveysvyö, joka aiheuttaa kivuliaita shokkeja, mikäli hän aikoo yrittää pakoa. Matkan varrella munankipeät naissotilaat ja ‑tutkijat yrittävät yksi kerrallaan testata omakohtaisesti Hellin mieskuntoa. Siveysvyön reistaileva toiminta, naisten keskinäinen kateus ja kiukuttelevan Hellin oikut estävät useimmat yritykset, mutta ei aivan kaikkia. Puolet naishahmojen vuorosanoista ovat kohtauksesta huolimatta erilaisia voihkeita ja älähdyksiä. Hellin suunnitelma päästä Frogtowniin sisälle on esittää orjakauppiasta, joka taluttaa alusasuista naista kaulapannasta. Sukupuoliroolit ovat naisjohtoisesta tulevaisuudenkuvasta huolimatta varsin vanhakantaisen sovinistisia. Selvä poikien kaljoitteluillan elokuva, siis.

Suurin osa elokuvan budjetista vaikuttaa menneen erilaisiin sammakkonaamareihin ja Frogtownin lavastukseen. Sinne sijoittuvat kohtaukset ovat elokuvan selkeä huippukohta, sillä sitä ennen on nähty lähinnä autiomaassa jeepillä ajelua, leirielämää ja muuta halpaa toimintaa. Sammakkomutantit esitellään häiriintyneessä kohtauksessa, jossa kamera nousee hitaasti baaritanssijattaren sääristä ylöspäin kunnes paljastaa amfibiaanin kasvot, jotka tosin muistuttavat eniten vihertävää palovammapotilasta. Muut sammakkonaamat sentään muistuttavat tämän maailman vanhoja nuijapäitä. Sammakkonukkien suut aukeavat vain hädin tuskin, mutta silti hahmojen näyttelijät vetävät roolinsa niin överiksi kuin parhaiten osaavat.

Baarissa tarjotaan pahaa sammakkopontikkaa ja äveriäille asiakkaille ääriharvinaisuutta, vain lievästi radioaktiivista aitoa olutta. Casablancaan (1942) viitataan esittämällä orjakauppaa hallinnoiva pääpahissammakko pukeutuneena fetsiin ja valkoiseen pukuun kuten Sydney Greenstreet. Pian eri sammakkoklaanit ovat kiinnostuneita pääparivaljakosta. Tiedeupseeri Spangle (Sandahl Bergman) joutuu sammakkohaaremiin tanssimaan, kun taas Hell viedään moottorisahakiduttajan puheille.

Kovasta yrittämisestä huolimatta lopullinen elokuva ei ole kovinkaan hauska saati jännittävä edes camp-tasolla. Nukkeja täynnä olevasta, pääasiassa seksiä käsittelevästä kohkaamisesta tulee mieleen lähinnä Howard the Duck (1986). Ajoittaisesta ärsyttävyydestään huolimatta tuo Hollywoodin epäsikiö on kuitenkin yleisesti kiehtovampaa katsottavaa kuin tämä pikkubudjetin häröily. Hell Comes To Frogtown nimittäin sisältää kaiken lisäksi ikävän vähän toimintaa. Edes Piper ei pääse esittämään painiliikkeitään tai vetämään ketään kunnolla turpaan ennen kuin aivan loppumetreillä.

Silti pääosan esittäjä on selvästi elokuvan parasta antia. Piper ottaa kaikin puolin hölmön roolinsa haltuun pienillä virneillä ja vaikuttaa pitävän hauskaa elokuvaa tehdessään. Vähän ehkä liiankin hauskaa, koska kaikki kohtaukset eivät virnuilua vaadi ja esimerkiksi Hellin tuskanhuudot ovat naurettavan epäuskottavia. Koska Piper on eräs karismaattisimmista wrestling-kehästä ponnahtaneista toimintatähdistä, on pieni ihme, ettei miehen elokuvaura ikinä noussut kunnon kiitoon. Puutteistaan huolimatta Hell Comes to Frogtown nauttii pientä kulttisuosiota, luultavasti lähinnä erikoisuudestaan johtuen. Elokuvalle tehtiin myös harvoin nähty, suoraan vhs:lle paiskattu jatko‑osa Return to Frogtown vuonna 1993, joskaan Piperia ei enää pääosassa nähty.