Paavo Ihalainen

Howard the Duck (Howard – uuden ajan sankari, 1986)

Ohjaaja:

• Willard Huyck

elokuva arvostelu

Ohjaus: Willard Huyck

Nykypäivänä kovimmillakin Marvel-faneilla nousee pala kurkkuun kun tulee puhe Howard the Duckista. Kyseessä on tapaus, jossa elokuvaversio ja sen surkea maine on loannut alkuperäisen hahmon täysin. Steven Gerberin 70‑luvulla luoma metahumoristinen hahmo oli aikanaan korostettu koominen irtautuminen supersankarimaailman melodramaattisesta tyylistä. Howard oli ankkauniversumista Marvel-universumiin viskattu muukalainen, joka ei oikein tullut toimeen (super)ihmisten maailmassa. Periaatteessa siis joukosta poikkeavuuden ja eristyneisyyden teemat ovat samat, jotka vetoavat murkkuikäisiin Spider‑Manissä ja X‑Meneissä. Mutta erona on se, että Howard on muskelikkaan voimafantasian sijaan sarjakuvahahmon näköinen ankka.

On tuttua, että 80‑luvulla kultasormena pidetty George Lucas oli hassun sarjakuvan suuri fani. Rikkaan ja menestyneen miehen mielihalu on ainoa pääsyy, miksi Marvelin katalogista juuri Howard valikoitui ensimmäiseksi suurelokuvan päätähdeksi. Ajan henkeen sopivasti alkuteos kuitenkin jäi inspiraation tasolle adaptoinnissa. Kenellekään ei tullut mieleen esimerkiksi konsultoida Gerberiä elokuvan suhteen. Elokuvasta tuli jotakin aivan omaansa.

Lucas tuottajana kenties yritti tehdä jotain E.T.:n kaltaista. Voisi hyvin uskoa että hän löi ystävänsä Steven Spielbergin kanssa vetoa siitä, että Disneylandin Aku‑pukuisen maskotin äpärälasta muistuttavasta kääpiöstä tulisi suositumpi neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneestä Ekstraterrestriaalista. Ei ajatus ole sen oudompi kuin että kävelevää kivespussia muistuttavasta, fallisen pään omaavasta avaruusolennosta muodostuisi niin tuottava oheistuoteikoni.

Lucasin tuottamassa elokuvassa, kuten sarjakuvassakin, ihmisten maailmaan vahingossa ilmaantuvan ulottuvuusportin kautta sysätty vesilintu pyrkii palaamaan takaisin kotiinsa, veistelee samalla vitsejä ja harjoittaa Quack Fu ‑taistelutyyliä. Suoraviivainen seikkailu lähtee omille teilleen lähinnä puolessa välissä, kun Howard pyrkii tienaamaan elantonsa uudessa kotimaailmassaan. Aku Ankka ei lukuisissa töissään tainnut koskaan kokeilla uraa bordellin poreammeen putsaajana.

Syystä tai toisesta sarjakuvan metatekstuaalinen huumori on siis vaihdettu rasvaisiin pikkutuhmuuksiin. Kovinkaan pitkälle ei elokuvassa uskalleta mennä, mutta tässä tapauksessa vihjailu tekee elokuvasta paljon kummallisemman kuin mitä suorasukaisempi ronskius tekisi. Saamme nähdä mm. hemaisevan ankka-neitosen maitorauhaset, ankan lompakossaan kantaman kondomin ja kokea kaikkien aikojen vaivaannuttavimman esileikkikohtauksen ankan ja kasarimuodikkaan Lea Thompsonin välillä. Nykyäänkin sarjakuva-adaptaatiot on suunnattu pääasiassa teineille, joten kai kyseessä oli keino saada Porky's ‑ajan nuoriso teattereihin. Kummallinen tyylivalinta se on silti.

Kenties tekoprosessin ratkaiseva valinta liittyi päähenkilön toteutukseen. Kaksi vuotta myöhemmin piirroshahmot toimivat varsin hyvin synkassa ihmishahmojen kanssa Robert Zemeckiksen elokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?. Howardissa kuitenkin päädyttiin luomaan ankkapuku ja pyrkimään tekemään siitä söpö. E.T.n korruptoivaa vaikutusta kai sekin. Isosilmäinen ankkuli on kuitenkin muotopuoli. Sen liikkeistä näkee, että Hollywoodin kääpiöunioni on saanut mukaan monta lyhytkasvuista jäsentään. Howardin roolin tekikin fyysisesti peräti seitsemän kääpiönäyttelijää. Chip Zien toimi hahmon äänenä.

Sikäli Howard kiinnostaa samalla tavalla kuin mikä tahansa 80‑luvun fantasiaelokuva. Tuona aikana ison rahan fyysiset efektit ja trikkikuvaus olivat parhaimmillaan. Siispä sotkuinen juoni, surkea dialogi ja Tim Robbins pelleilevänä tiedemiehenä unohtuvat aina kun kuvassa näkyy jotakin metkaa. Jeffrey Jonesin nahkoissa suurimman osan elokuvasta oleva ulkoulottuvuuden hirviö on lopussa stop motion ‑luomuksena todella näyttävä ja finaali on elokuvan selkeästi parasta antia. Kuitenkin tämän jälkeenkin on vielä kokeiltava yleisön kosiskelua päälle liimatussa rock-kohtauksessa, jossa kääpiöankka vinguttaa kitaraa Chuck Berryn maneerein.

Lopputulos on yksi Hollywoodin kaikkien aikojen omituisimmista elokuvista. Sekasotku ei arvattavasti menestynyt lippukassoilla lainkaan, ja siitä tuli eräs aikansa suurimmista flopeista. Ongelmana pidettiin juuri Howardin olemusta. Siksi ulkomaan levityksissä "Duck" otettiin usein nimestä pois. Suomessakin Howard on vain Uuden ajan sankari elokuvan alkuperäisen taglinen mukaan. Ruotsissa nimeksi tuli huvittavasti "Ingen plockar Howard" – "Kukaan ei kyni Howardia".

Nykypäivänä erikoista elokuvaa pidetään lähinnä vitsinä. Sen huono maine on haitannut Howardin sarjakuvaseikkilujakin, jotka kehittyivät ensin entistä sisäänpäin kääntyneemmiksi pienemmän piirin huumoriksi. Hassusti siis alun perinkin ulkopuoliseksi tarkoitusta hahmosta tuli "todellisuudessakin" halveksuttu ja vähätelty. Tämän tapauksen opetuksena voi nähdä, että liian iso intohimo obskuureihin sarjakuviin ei korvaa järkevää käsikirjoitusta tai elokuvantekotaitoa, kuten sai karvaasti huomata myös Nicolas Cage Ghost Rider ‑sarjakuvan adaptaationsa kanssa – kahdesti!

Kuitenkin oikeissa käsissä saattaa hassustakin sarjakuvasta syntyä pidetty adaptaatio. James Gunn päätti lisätä vitsinä Guardians of the Galaxy ‑elokuvan viime metreille Howardin odottamattoman cameon. Tempaus herätti sen verran kohua, että Howard on hahmona vihdoin uudessa nosteessa ja on saanut myös uuden sarjakuvalehden. Uutta elokuvaa lienee turha toivoa, mutta hahmo saattaa vielä vilahtaa fanipalveluksena muissakin Marvel-elokuvissa.