Mies Mikkonen

Drug-Taking and the Arts (The Art of Tripping, 1993)

Ohjaaja:

• Storm Thorgerson

elokuva arvostelu

Ohjaus: Storm Thorgerson

Myös nimellä The Art of Tripping kulkeva Drug-Taking and the Arts on 20 vuotta sitten Briteissä ilmestynyt, sittemmin paljolti unohduksiin jäänyt Channel Fourin tuottama tv‑dokumentti. Ohjelmassa näyttelijä Bernard Hillin (Taru sormusten herrasta: kaksi tornia; Peter Greenawayn Drowning by Numbers, 1988) johdolla luodataan sitä, kuinka taiteilijat ovat pyrkineet etsimään inspiraatiota huumeidenkäytöllä. Taiteellisuuden ja tajuntaa muuttavien aineiden käytön kumppanuuden pystyisi helposti jäjittämään ihmiskunnan alkuhämäriin saakka, mutta dokumentti tyytyy aloittamaan 1700‑luvun lopulta, edeten aikakausi kerrallaan nykypäivää kohti.

Huuruja haistelleista happopäistä esille otetaan legendaarisen Confessions of an English Opium Eaterin kirjoittanut Thomas De Quincey, Baudelaire sekä Edgar Allan Poe. Äänihuuliaan pääsevät ahkerasti louskuttamaan niin historioitsijat kuin ko. taiteilijoiden kirjoituksia siteeravat näyttelijät, joita juontajamme on haastattelevinaan. Tässä periodissa käsiteltyjä taiteilijoiden suosikkihuumeita ovat lähinnä ilokaasu, oopiumi, ja hasis. 1900‑luvulle tultaessa näiden huumattujen kynäniekkojen lisäksi tarkastellaan kuvataiteilijoita kuten Modigliani ja Picasso. Jälkimmäisen oopiumin käyttö alkoi samoihin aikoihin kun kubismi alkoi näkyä hänen maalauksissaan. Käsittelyssä on myös kauniita mielikuvituksellisia visioita aivoistaan irti rutistanut runoilija-näytelmäkirjailija-kuvataiteilija-elokuvantekijä Jean Cocteau, joka oli lähes elinikäinen oopiumin käyttäjä. Valitettavasti dokumentin kuvaston vaihtelua ajatellen ei Cocteaun mainion visionäärisistä elokuvallisista aikaansaannoksista esitetä otteita, vaan ainoastaan tuttuun tapaan still-kuvia.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan edetessä tutustumme Aldous Huxleyn tietoisuuden laajentamisen yrityksiin, sekä beat-kirjailijoihin kuten Jack Kerouac ja Allen Ginsberg. Yksi harvoista suurennuslasin alla olevista taiteilijoista (Ginsbergin lisäksi) joiden sanomisia ei dramatisoida näyttelijällä, vaan kameran eteen on saatu ihminen itse, on kirjailija Paul Bowles. Samassa syssyssä esiin tuodaan se yksi tekijä taidehistoriasta jonka teokset ja huumeidenkäyttö ovat täysin erottamattomia toisistaan: William S. Burroughs. Kuin Witchcraft Through the Agesissa ikään, narisevasti intonoiva Burroughs-imitaattori kuullaan ääniraidalla lausumassa Alastoman lounaan säkeitä. Tapansa mukaan ihastuttavan töksäyttelevästi mielipiteitä lateleva kirjailija J.G. Ballard analysoi Alastonta lounasta, sekä omalta taholtaan lyttää huumeiden käyttämisen inspiraation saamiseksi jyrkin sanoin, viitaten omaan katastrofaaliseen LSD‑kokeiluunsa. Tekstitaiteen pölyisiä narkoottisia nurkkia luotaavat Hubert Selby Jr omassa lihassaan, sekä Anaïs Nin näyttelijän esittämänä. Kevennystä maininkeihin havitellaan dramatisoidulla hölmömäisen pölhöllä Andy Warholin lyhyellä haastattelulla, jossa Hill hädin tuskin pystyy puristamaan ulos pihaustakaan hopeahiuksisesta hipsteristä. Pop‑taiteen aikakauden ohella esille tulee myös tohtori Timothy Learyn personoima hippien psykedeelinen kulttuuri.

Philiph K. Dickin 1960‑ ja 70‑luvulla välillä eeppisiin mittasuhteisiin räjähtäneet pillereitten popsimiset saattaisi johtaa näkemykseen siitä, että Dickin mieltä solmuun vääntävät filosofiset scifi-ideat olisivat saaneet olennaista helppausta huumeista. Dickin erikoisessa tapauksessa kuitenkin huumeet eivät tuntuneet omaavan niinkään roolia inspiraation saamisessa, vaan sen takana oli yritys maksimoida kirjallinen tuotteliaisuus. Lopuksi ohjelmassa käydään läpi erityisesti kokaiinin käyttöä rappiollisella 1980‑luvulla.

Drug-Taking and the Arts ‑dokumentti suhtautuu huumeidenkäyttöön yleisesti ottaen ehdottomasti romantisoiden. Välillä kasvoja pelastavan teennäisesti tasaisin väliajoin muistetaan nostaa esille päihteissä piilevä potentiaalinen tuhovoima. Romantisointiin paljon uskottavampaa vastapainoa tarjoaa Ballardin sekä huumeidenkäyttöä kaihtaneitten 1930‑luvun surrealistiliikkeen jäsenten kaltaiset skeptiset puheenvuorot, joissa narkoottiset aineet tuomitaan lopulta tarpeettomaksi henkiseksi ravintolisäksi voimakkaan mielikuvituksen omaavalle yksilölle. Ensimmäinen osa selvästi painottuu kuvataiteilijoihin, kun taas jälkimmäinen keskittyy kirjailijoihin – toinen puolisko ei täysin kykene saavuttamaan samaa energisyyttä kuin sitä edeltänyt. Jean Cocteaun lisäksi ei dokumentissa elokuvantekijöitä mainita – valitettavasti, koska kiehtovia esimerkkejä olisi löytynyt. Yksi niistä on Federico Fellini ja hänen LSD‑kokeilunsa, joita hän teki ennen ensimmäisen hallusinaatiomaisen värielokuvansa Giulietta ja viettelykset (Giulietta degli spiriti, 1965) filmauksia. Fellini oli jokseenkin vaikuttunut kokemuksesta, mutta kuvaili sitä BBC:n toimittajalle yleisesti "suureksi pettymykseksi". Toinen harmillisesti mainitsematta jätetty elokuvallinen tapaus liittyy runoilija Henri Michauxiin, joka kokeili lukuisia psykoaktiivisia huumeita, ja kirjoitti ylös kokemuksiaan – ja teki aiheesta ainoan filminsä Images du monde visionaire (1963), joka pyrkii kinemaattisesti välittämään hallusinaatiokokemusta. Michauxin elokuvan sponsorina toimi LSD:n kehittänyt lääkefirma Sandoz!

Kuinka paljon sitten on perää väitteessä, että päihteet stimuloisivat taiteilijoiden luovuutta? Onko ilmiö täysin yksilökohtainen, vai kyetäänkö siitä hahmottamaan joitain yleistyksiä? Aihetta tutki alkoholin käytön kohdalta Tom Dardis kenties ripauksen liian hurskastelevassa, mutta kuitenkin pääosin ennakkoluulottomassa kirjassaan The Thirsty Muse. Neljän merkittävän Nobel-palkitun amerikkalaisen alkoholistikirjailijan uraa läpi käydessään Dardisin näkemys oli, että viina aidosti auttoi heidän luovuuttaan varhaisessa vaiheessa, mutta vaikutus oli pidemmällä aikavälillä tuhoisa. Kirjan käsittelemästä neljästä kirjailijasta ainoastaan yksi, Eugene O'Neill, älysi pistää pullon pois ajoissa nelikymppisenä, ja onnistui jatkamaan merkittävien taiteellisten aikaansaannosten loihtimista, samalla kun muiden kolmen luovuus sekä elämä alkoivat rapautumaan alkoholin johdosta.