Ilja Rautsi

The Trip (Trippi, 1967)

Ohjaaja:

• Roger Corman

elokuva arvostelu

Ohjaus: Roger Corman

Roger Cormanin kuuluisa lausahdus on, ettei hän ole koskaan hävinnyt rahaa elokuvanteossa. Corman on aina tehnyt elokuvia omalla tavallaan itse palkkaamiensa ihmisten kanssa. Hänen päälahjakkuutensa oli etenkin 60‑ ja 70‑luvulla pinnalla oleviin aiheisiin tarttuminen sekä uusien kykyjen löytäminen. Cormanin toimintatavat tosin karkottivat kaikki paitsi ne, jotka palavasti halusivat tehdä elokuvia. Ajankohtaisten aiheiden sanellessa ehdot elokuvat perustuivat usein yhteen lauseeseen tai ideaan, ja käsikirjoituksen luomiseen saatettiin antaa vain pari päivää aikaa – koska elokuva piti kuvata jo seuraavalla viikolla jo siitäkin syystä että se oli myyty levitettäväksi kuukauden kuluttua. Ja jos mahdollista, yhden elokuvan lavasteissa kuvattiin heti perään toinen tai jopa useampi elokuva (jos muuten ei ideaa syntynyt, se keksittiin lavasteiden perusteella).

Cormanin kykylaarista ponnistivat muun muassa Francis Ford Coppola, Martin Scorsese, Jonathan Demme, sekä hieman myöhemmin James Cameron ja Joe Dante. Kaikki ovat kiitelleet Cormania mahdollisuudesta työhön (ja sen oppimiseen), joskin myös valitelleet ankaria olosuhteita. Corman teki elokuvia nopeasti tehdäkseen rahaa vielä nopeammin, mutta työn tulokset ovat usein – ainakin näin jälkikäteen – varsin kiehtovia, kuten yleensä kun luovat ja kyvykkäät ihmiset pakotetaan tekemään taidettaan vauhdilla tietyissä rajoissa. The Tripkään ei ole missään mielessä taiteellinen riemuvoitto, mutta monilta osiltaan viihdyttävä, persoonallinen ja tietysti erittäin groovy.

Paul (Peter Fonda) on avioeroaan viimeistelevä menestyvä mainosohjaaja, joka viimeisimmän kuvauksensa jälkeen menee vierailemaan ystävänsä Johnin (Bruce Dern) luona. Tarkoituksena on kokeilla lsd:tä ensimmäistä kertaa koska eroprosessi vaivaa ja rutinoitunut tajunta olisi laajennettava. Näin käy, ja loppuelokuva koostuu nimensä mukaisesti käytännössä pelkästään Paulin tripistä.

Sekoilujaksot ovat mielenkiinnoltaan vaihtelevia, monin osin itseään toistavia ja selkeästi mukana elokuvassa pelkästään pituutta kasvattaakseen. Kaksi kohtausta onnistuu kuitenkin erottumaan edukseen massasta. Ensimmäinen on karnevaalimaisissa lavasteissa tapahtuva kuulustelutuokio, jossa Dennis Hopper tiukkaa Fondalta tämän elämän suunnasta. Fonda on köytetty tuoliin ja viereisessä karusellissä ratsastaa jo aiemmassa hallusinaatiossa Fondalle metsässä soppaa tarjoillut kääpiö. Hopper itse käytti 60‑luvulla todennäköisesti enemmän päihteitä kuin varsinaista ruokaa, ja on täysin mukana menossa mielettömässä asussaan. Toisessa kohtauksessa ystävänsä talosta karannut Fonda hortoilee ympäri kaupunkia kunnes sattuu itsepalvelupesulan kohdalle ja lampsii silmät selällään sinne sisään, lumoutuneena pyörivistä pyykkäyskoneista ja paikan ainoasta asiakkaasta.

Ikävä kyllä suurin osa tripistä menee kuitenkin vain kohtiin, joissa Fonda joko säntäilee sinne tänne tai seuraa kahta tolkienmaista mustaa ratsastajaa metsän halki. Ihan lopussa nähdään jopa koko siihenastinen elokuva uudestaan pikaleikkauksilla.

Ajan henkeä on todellakin hyödynnetty visuaalisella puolella ideasisällön ohella. Lavasteet ovat hippiyttä hipeimmillään: lähes kaikki sisätilat joissa käydään on maalattu täyteen psykedeelisiä kuvioita, joita sitten nähdään lisää Fondan visioidessa villejä värejä kaleidoskooppimaisissa sateenkaariympyröissä ja spiraalivaloissa. Kun Fonda eksyy tanssibaariin ja nähdään riehakkaasti tanssin huumassa hytkyvät elokuvan ainokaiset tissit, nekin on peitetty kukkakuvioilla. Far out, man.

Monessa ajan Corman-tuotannossa nähty Fonda, joka ei itsekään ollut täsmälleen ottaen raivoraitis, eläytyy osaansa kiitettävällä intensiteetillä. Hän on uskottavan tosissaan naurettavimmissakin kohtauksissa, oli kyse sitten pyykkikoneeseen tuijottamisesta tai appelsiinin energianvirtauksien ylistämisestä. Fondan vaimona nähdään kuuluisan Actor's Studion johtohahmo Lee Strasbergin tytär Susan Strasberg. Hopper on Hopper, eli tajunnan tuolla puolen.

Käsikirjoittaja Jack Nicholson oli myös yksi Cormanin löytö, jota nähtiin kameran molemmilla puolilla yhtiön elokuvissa. The Tripin käsikirjoitus perustuu osittain Nicholsonin omaan elämään sekä hänen, Fondan ja Hopperin yhteiseen lsd‑sessioon. Paria vuotta myöhemmin kaikki kolme nähtiin Dennis Hopperin ohjauksessa klassikoksi muodostuneessa Easy Riderissa (1969). Sitten Hopper (joka vastasi tässäkin elokuvassa muutamasta otoksesta) veti uransa ja maineensa vuosikausiksi vessasta alas toisella ohjauksellaan The Last Movie (1971), jonka kuvauksissa ei ollut aineista pulaa. Lsd oli ajan henki, joten myös ohjaaja Corman päätti kokeilla ainetta, ihan vain nähdäkseen millaista se on. Lopputuloksesta päätellen kokemus oli erittäin värikäs kaleidoskooppisella tavalla. Aikoinaan Suomessa kielletty elokuva miellettiin liian huumemyönteiseksi, joten sen alkuun lisättiin – vasten Cormanin tahtoa – varoittava teksti lsd:n vaikutuksista ja yleisestä pahuudesta. Ikään kuin tämä ei jo riittäisi, muuttuu elokuvan viimeinen kuva Peter Fondan kasvoista särkyneeksi lasiksi, korostaakseen sitä että trippi oli sittenkin paha trippi. Fonda tosin näyttää aika tyyneltä ja jopa valaistuneelta kuvan säröjen alla.

Harvemmin ohjaavan kuin tuottavan Roger Cormanin jälki ei ole yleensä erityisen omintakeista, eikä The Trip ole poikkeus. Kamera on kyllä hyvin mukana menossa ja näyttelijäsuoritukset pelaavat, mutta kerronta nojaa pelkästään aiheen vetoavuuteen. Vaikka sen sisältö onkin melko olematonta, parhaimmillaan elokuva toimii kiehtovana, joskin yksipuolisena, katsauksena 60‑luvun ideoihin ja asenteisiin. Aiheen käsittely jää jo lähtökohtiensa, eli Cormanin tuotantotapojen, takia auttamattoman rajoittuneeksi eikä elokuvassa käsitellä lsd:tä tai huumeita (tai edes ihmisiä) yleensäkään sen laajemmasta näkökulmasta. Trippailusta kyllä revitään sitten senkin edestä irti, ja vaikka alku sekä loppu julistavat varoittavaa esimerkkiään on kokemuksen kuvaus sen verran perinpohjainen ja innostunut, ettei varoituksia voi ottaa kovin vakavissaan. Corman vain tarttui jälleen kiinni kuumaan ilmiöön ja kiskoi siitä rahat irti parhaaksi katsomallaan tavalla, sujuvalla elokuvalla.

The Trip on yhtä aikaa naiivi ja häikäilemätön, kiehtova ja kulunut, paikallaan junnaava mutta energinen. Yli 300 elokuvaa tuottanut Corman jatkaa yhä nykyäänkin, lähinnä videohalpisten parissa. Näyttelijänä hänet nähtiin vanhan suojattinsa Jonathan Demmen juuri ilmestyneessä uusioversiossa John Frankenheimerin alun perin ohjaamasta The Manchurian Candidatesta (1962).