Mikko Koivisto

GFP Bunny (2012)

Ohjaaja:

• Yutaka Tsuchiya

elokuva arvostelu

Ohjaus: Yutaka Tsuchiya

Harvakseltaan ohjaava Yutaka Tsuchiya sekoittaa elokuvissaan fiktiota ja dokumenttia. Ohjaajan debyytti The New God (1999) oli täysiverinen dokumentti, joka kertoi ultranationalistisesta punk-bändistä. Viisi vuotta myöhemmin valmistunut Peep 'TV' Show sumensi toden ja fantasian rajan sisällyttämällä elokuvaan haastatteluja ja uutisfilmejä. Elokuva seurasi häiriintynyttä nuorta miestä ja goth-loli ‑tyttöä, jotka latasivat ihmisten salakuvattua arkea internetiin uteliaiden katsojien nähtäväksi.

Tsuchian kolmas elokuva GFP Bunny eli Thalium shojo no dokusatsu nikki (Tallium-tytön myrkytyspäiväkirja) sai ensi-iltansa Tokion elokuvafestivaaleilla syksyllä 2012. Tsuchialle ominaiseen tapaan useita eri elokuvamuotoja sekoittava elokuva perustuu äitinsä myrkyttäneen teinitytön tositarinaan. Pääaiheen ohella Tsuchia sivuaa myös ruumismodifikaatiota, bioteknologiaa sekä anonymiteetin katoamista markkinavoimien hallitsemassa maailmassa.

Tosielämän Tallium-tyttö nousi uutisiin vuonna 2005. Äitinsä mauttomalla ja hajuttomalla talliumilla myrkyttänyt 16‑vuotias lukiolainen dokumentoi koko prosessin videokameralla sekä piti internetissä myrkytystä seuraavaa päiväkirjaa. Tsuchiya kiinnostui tapauksesta tytön ilmaisemaan maailmankatsomuksen johdosta. Koulukiusattu nuori näki epäoikeudenmukaisuuden luonnollisena ilmiönä eikä kantanut kiusaajilleen kaunaa, sillä heidän luontainen roolinsa oli olla koulukiusaajia. Myöskään myrkytyksessä ei ollut kyse vihasta tai kostosta, vaan pelkästä kokeesta.

GFP Bunnyssa yksinhuoltajaäidin myrkytys on pelkkä sivuseikka. Tsuchiyaa ei kiinnosta tosielämän tragedialla herkuttelu, vaan ohjaaja pyrkii ymmärtämään 16‑vuotiaan kohdehenkilönsä poikkeuksellista ajatusmallia. Elokuvassa nimettömäksi jäävän Tallium-tytön (Yuka Kuramochi) elämä koostuu ensisijaisesti maailman tarkkailusta ja videoiden kuvaamisesta. Yhdessä elokuvan muistettavimmista kohtauksista tyttö kutittaa puistossa tapaamaansa lasta saaden tämän nauramaan. Seuraavaksi tyttö sylkäisee lapsen kasvoille vain nähdäkseen kuinka lapsen ilme muuttuu. Osan videoistaan tyttö lataa YouTubeen omalle kanavalleen nimellä krausecorpuscle.

Tallium-tytön tarina toimii kehyksenä ohjaajan kommentaarille nyky-yhteiskunnasta. Tsuchia palaa jo Peep 'TV' Showssa käsittelemäänsä teemaan ihmisten elämän tarkkailusta modernin teknologian avulla. Tsuchiya on itse ilmaissut huolensa anonymiteetin katoamisesta maailmassa, jossa markkinointikoneisto vakoilee ihmisten mieltymyksiä ja japanilaisten juna-asemien videokamerat pyrkivät tunnistamaan itsemurha-alttiudesta vihjaavaa käytöstä jo ennen vahingon tapahtumista. Elokuvassa Tallium-tyttö tapaa pikkupojan, jonka äiti seuraa tämän jokaista liikettä reppuun kiinnitetyn paikallistimen avulla. Tytön irrottaessa paikallistimen poika vapautuu holhoavan silmän alta, mutta samalla osa turvallisuudentunteesta katoaa.

Elokuvan loppupuolella fokus siirtyy yhteiskunnan tarkkailusta oman identiteetin etsimiseen. Tsuchia yhdistää semifiktiivisen narratiivinsa aitoihin ihmisiin marssittaessaan kameran eteen ruumismodifikaatiota harrastavia ihmisiä, jotka pyrkivät muuttamaan kehonsa muotoa radikaaleilla lävistyksillä ja venytyksillä sekä istuttamalla ihon alle metallia ja silikonia. Heidän tavoitteenaan ei ole plastiikkakirurgian kaltainen täydellisyyden tavoittelu, vaan etääntyminen ihmisen luonnollisesta ruumiinrakenteesta.

Tsuchiya hyödyntää kerronnassaan lukuisia erilaisia medioita. Fiktiivisistä kohtauksista leikataan asiantuntijoiden autenttisiin haastatteluihin, joitain jaksoja esitetään YouTube-videona ja paikoin hyödynnetään animoituja siirtymiä sekä Google Street View ‑kuvaa. Dokumentaarisimmilleen elokuva menee sivutessaan kauneuskirurgiaa sekä bioteknologiaa, jonka pohjalta elokuvan englanninkielinen nimi GFP Bunny tulee. GFP‑jänis oli ranskalainen taide‑ ja tiedeprojekti, jossa kani saatiin hohtamaan vihreää valoa geenimanipulaation avulla.

Tsuchiyan kokeellinen kerronta tuo etäisesti mieleen Hideaki Annon hektisen enjo kousai ‑kuvauksen Love & Pop (1998). GFP Bunny on kuitenkin Annon elokuvaa rauhallisempi, vaikka osa sen ajatusmaailmasta sekä loppua kohden kiihtyvä soundtrack ovatkin punkia. Teknisesti elokuva on riittävän hyvä; pienellä budjetilla kuvattu ja joukkorahoituksen avulla markkinoitu elokuva näyttää kohtalaiselta.

Katsojia haastava ja heiltä toistuvasti "miksi tämä on väärin?" kysyvä GFP Bunny ei sovi suurille yleisöille. Tsuchiya on itse sanonut, ettei oleta katsojien ymmärtävän elokuvasta yli kolmasosaa, mikä on kuitenkin ohjaajan mukaan riittävästi. Elokuva seilaa epätasaisesti aiheesta toiseen ja kompuroi kertojaäänensä kanssa, mutta kokonaisuudessa on jotain poikkeuksellisen omalaatuista ja puhuttelevaa. GFP Bunny onkin rakentanut mainettaan pikkuhiljaa festivaaleilla sekä Tokion pienessä Uplink Factory ‑teatterissa, jonka 40‑paikkaisessa esityshuoneessa elokuva pyöri yhtäjaksoisesti yli kolme kuukautta.