Jari Mustonen

L'occhio dietro la parete (Eyes Behind the Wall, 1977)

Ohjaaja:

• Giuliano Petrelli

elokuva arvostelu

Ohjaus: Giuliano Petrelli

Vuoteen 1977 mennessä gialloissa oltiin nähty jo liki kaikki temput, ei kuitenkaan mustaa miestä panemassa kirkkaat silmät omaavaa John Phillip Law'ta (Diabolik, 1968). Lähinnä sivurooleja urallaan tehnyt Giuliano Petrelli päätti korjata puutteen ainoaksi jääneellä ohjauksellaan L'occhio dietro la parete, joka ammentaa inspiraationsa italialaisen eksploitaatioelokuvan mutaisimmista vesistä.

Tyyppigiallon sijaan elokuvasta tuli eri elementtejä sieltä täältä napsiva sekoitus. Mukaan on mahdutettu niin ihmismielen kierous, läjä seksuaalisia perversioita, mutta myös Alfred Hitchcockin Takaikkunan (1954) asetelma. Avaimenreistä, elokuva‑ ja turvakameroista, ikkunoista ja L'occhio dietro la pareten tapauksessa periskooppisysteemistä, tehtiin symbolisia tirkistelyaukkoja myötäelää roolihahmojen arkea.

Takaikkunan voyeurismi tietenkin toimi metaelokuvallisena välineenä, jolla katsoja samaistettiin tirkistelijään. Näin on myös Petrellin ohjauksen laita. Hänen teoksessaan pyörätuolinsa vankeudessa elävä vanhempi herra täyttää aikansa katselemalla periskoopin välityksellä uutta vuokralaistaan Arturoa (Law). Alkuelokuvan aikana Arturo puolestaan on paljastunut omat sadistiset piirteensä, joten vanhan miehen pyytäessä kaunista naiskumppaniaan viettelemään vuokralaisen ei katastrofi ole enää kaukana.

Kiero tarinaa hukkaa jonkin verran potentiaaliaan, ainakin elokuvan säilyneessä, lyhyemmässä versiossa. Katsojille kyllä läpivalaistaan neljännen seinän illuusiota – me emme pelkästään katso elokuvaa, vaan tirkistelemme sen sisällä, jolloin motiiveistamme tulee selkeämpiä – mutta se mitä seinän läpi näkyy ei kurkota tarpeeksi syvälle. Katsojan haastaminen jää puolitiehen.

Samaan aikaan tarina on kuitenkin tarpeeksi särmikäs, ja sisältää joitakin poikkeuksellisia elementtejä. Vanhan miehen naiskumppanin ja mieleltään horjuvan Arturon seksuaalinen suhde ei jätä missään vaiheessa puhtoista olotilaa. Kun tähän lisätään taustatarinoiden muut likaiset elementit, tulee lopputuloksesta puutteistaan huolimatta onnistuneen puolelle lipsuva, edes jollain tapaa puhutteleva kokemus.

Taiteen maailmassa vähän siellä täällä häärineellä Petrellillä ei ollut vaikeuksia saada ympärilleen osaavaa tiimiä. Esimerkiksi vanhan miehen rooliin palkattiin elokuvaikoni Fernando Rey (The French Connection, 1971). Särmikkäät femiinisyyden edustajat Mónica Zanchi (Suor Emanuelle, 1977) ja Olga Bisera (Un sussurro nel buio, 1976) eivät keränneet kontolleen suurta määrää elokuvanimikkeitä, mutta yhtä kaikki tekivät pyörähdyksensä valkokankailla italogenre-elokuvan höyryisimpinä aikoina.

Heidän lisäkseen leikkiin antaa kehonsa jo mainittu kiiltokuvamaisen ulkokuoren omaava Law, kavalassa homoeroottisessa roolissa. Näyttelijän fyysinen puhtoisuus tekee elokuvan miljööstä likaisemman oloisen kuin mitä se olisi ilman häntä. Toki Petrelli itsekin käyttää tummia otoksia ikään kuin haluaisi latistaa kaikki turhan iloiset värit pois. Law on silti se kontrasti, joka saa kokonaisuuden toimimaan.

Elokuvan voyeurismi enteilee koko kestonsa ajan mentaalista räjähdystä, yleisen tunnelman ja kaikkien näyttelijöiden tuodessa mukaan odotukseen omat sävynsä. Hieman vielä katsojia ravistelemalla räjähdys oltaisiinkin saatettu saavuttaa. Toisaalta kuvien tasainen nihkeys toimii sekin.

L'occhio dietro la paretesta huhutaan olleen joskus pidempikin versio, ja että Petrellillä olisi ollut vaikeuksia myöntää koskaan ohjanneensa teosta. Siirrettiinkö siis joitain kriittisiä otoksia sivuun pian elokuvan valmistumisen jälkeen? Vai liittyykö antipatia henkilökohtaisiin suhteisiin? Jotain erityisen intiimiä elokuva joka tapauksessa katsojilleen välittää.