Paavo Ihalainen

The Carrier (1988)

Ohjaaja:

• Nathan J. White

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nathan J. White

Kotikissa (Felis silvestris catus): ihmisen uskollinen lemmikki jo ammoisista ajoista saakka. Tuholaisten pyydystäjä, vauvan korvike yksinäisille, Karvisen esikuva. Nathan J. Whiten elokuvassa The Carrier kissa on myös ihmismetsästäjille elintärkeä saalis‑ ja koe‑eläin, jota käytetään hengenvaarallisten puiden, talojen ja esineiden löytämiseen. Epätasaisesti jakautuneen, mutta keskeisen aseman myötä naukujasta tulee lopulta myös statussymboli ja poliittisen agitaation lähde.

Michiganistä kotoisin olevan käsikirjoittaja-ohjaaja Whiten ainokaiseksi jäänyt elokuva sisältää omaperäisen juonikuvion ja pienestä budjetista huolimatta näppärän toteutuksen. Kierolla huumorintajulla höystetty teos esittää kaikki absurditkin käänteensä sopivan vakavalla naamalla.

Aluksi mukavan oloinen amerikkalainen pikkukaupunki nauttii rauhasta ja ystävyydestä asukkaittensa välillä. Sortuneet sillat ovat leikanneet yhteydet ulkomaailmaan ja aseiden kanto on kiellettyä, mutta onneksi kyläläisillä on kaikkea mitä tarvita saattaa. Ainoa kärsivä asukas on Jake Spear (Gregory Fortesque), jonka vanhemmat ovat kadonneet mystisissä olosuhteissa. Nuorukainen tuntee olonsa ulkopuoliseksi, ja etenkin saatuaan pakit ihastuksen kohteeltaan, on hän entistäkin enemmän allapäin. Yöllä Jaken ryypätessä ja ruikuttaessa yksin kotonaan hirvittävä musta peto tulee ja käy hänen kimppuunsa. Olio talttuu ja pakenee kun uhri saa sytytettyä sen tuleen.

Peto ei ollut pelkästään metaforinen näky, vaan Jakeen tarttuu kirous. Kaikki, joita hän koskettaa, kuolevat tuskissaan sulaen. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Jake voi myös jättää kuolettavan latauksen paikkoihin, joihin hän on koskenut. Esimerkiksi huussin käyttäminen hänen jälkeensä on tappavan vaarallista. Muu kaupunki joutuu paniikkiin kun kylän ihmisiä alkaa kuolla yksi kerrallaan. Järjen äänenä toimimista yrittävä lääkäri (Steve Dixon) ei onnistu pitämään massoja aisoissa jolloin tummaihoisen tohtorin luottamus sulaa hänen potilaidensa mukana.

Koko kaupunki alkaa kauhuissaan pukeutumaan ihoa suojaavaan muoviin. Yhteisestä sopimuksesta päätetään myös merkitä kaikki puut ja paikat, joissa piilee sulatusvaara. Pintojen testaamiseen keksitään käyttää yksinomaan kissoja. Mutta koska osalla on katteja ja osalla ei, jakautuvat kyläläiset kahteen jengiin: taloihin linnoittautuviin valkoisiin kuplamuoveihin ja metsästäviin, väkivaltaisiin mustiin jätesäkkeihin. Kirveillä aseistautuneet muovibarbaarit ovat jo itsessään näkemisen arvoinen ilmiö.

Elokuva satirisoi amerikkalaisuuden ytimen pahimpia puolia, ihmisten syrjäytymistä, rasismia, uskonnollista fanatismia ja lynkkausjoukkomentaliteettia. 80‑luvun AIDS-pelot konkretisoituvat, kun pelkkä kosketus riittää aiheuttamaan äkillisen, tuskallisen kuoleman. White julkeaa kiusata myös pyhiä instituutioita, kuten lastenkirjailija Dr. Seussia, jonka kirja One Fish Two Fish Red Fish Blue Fish aiheuttaa ensimmäisen sulamistapauksen. Turvonneen näköinen on myös kylän kirkon krusifiksin Jeesus groteskin sinisine naamoineen ja järkyttyneenä pullottavine silmineen.

On suoranainen ihme, ettei The Carrier nauti nykyistä suurempaa kulttisuosiota. Se pursuaa omaperäisiä ja hauskoja ideoita, ja tärkeimpänä kaikesta elokuvan asenne on kohdillaan. Vaikutteita on niin post-apokalyptisistä katujengielokuvista kuin Street Trashin kaltaisista roskaklassikoista. White osaa olla juuri sopivan ilkeä, eikä säästele iskujaan lasten tai söpöjen eläintenkään edessä. Valitsisitko itse kissat vai kuoleman?

"What's it gonna be? Cats – or death?!"