Mikko Koivisto

Hazard (2005)

Ohjaaja:

• Sion Sono

elokuva arvostelu

Ohjaus: Sion Sono

Japanissa ei sitten Kinji Fukasakun päivien ole juuri kukaan herättänyt huomiota aidosti räkäisellä jengileffalla, vaikka yakuzaelokuvat ovat maan virallinen leipälaji. Suicide Clubin (2001) valmiiksi urakoinut ja sitä kautta japanilaisten vihat niskaansa saanut Sion Sono paikkasi puutteen Hazardilla siinä määrin onnistuneesti, että miehestä tuli entistäkin vihatumpi. Vuonna 2002 kuvatun elokuvan julkaisu venyi kolmella vuodella tuottajan otettua hatkat aitoon gangsta‑tyyliin rahat taskussaan. Levitys on sittemminkin jäänyt vähäiseksi, sillä Sonon mainio elokuva mustamaalaa maita ja kansallisuuksia ihonväriin katsomatta.

New Yorkiin sijoittuvassa Hazardissa on paljon Sonoa itseään sekä Japanin lähihistoriaa. Sen tapahtuma-aika, 1990‑luvun alku, oli Japanissa taloudellisen laman aikaa. Vastavalmistuneille ei ollut tarjolla töitä, yhteiskunnallinen syrjäytyminen lisääntyi ja kaikkialla oli hiljaista ja pystyyn kuollutta. Sono itse haki vaihtelua minimalististen arthouse-elokuvien ohjaamiseen mesoamalla kaupungin kaduilla Tokyo GaGaGa ‑ryhmänsä kanssa. Vuosikymmenen lopulla hän painui jenkkeihin, kuluttaen aikaa lähinnä maleksien sekä katsoen pornoa ja roskaelokuvia. Se oli parempaa kuin Japanissa eläminen. Näin ajattelee myös Hazardin Shin (Joe Odagiri), parikymppinen opiskelijapoika, joka selaa matkaoppaasta mahdollisimman vaarallisen metropolin ja iskee rahat tiskille. Go Hazard!

Kielitaidoton Shin ei selviä isossa omenassa kauaa. Rahat menevät jo ensimmäisenä päivänä kulmakunnan hoodlumien tarjotessa ahnetta kättään. Myöhemmin samana iltana kaupassa kävelee vastaan puoliverinen nulikka Lee (Jai West) sekä tämän japanilainen kamu Takeda (Motoki Fukami), jotka ensitöikseen näyttävät turistille kuinka ruokakauppa ryöstetään New York ‑tyyliin. Pikkurikolliset toivottavat Shinin tervetulleeksi pienoiskommuuniinsa, jota ylläpidetään ryöstöillä sekä huumausaineella terästetyn jäätelön myynnillä. Welcome to New York City!

Hazard on reilu elokuva: se mustamaalaa kaikkia tasapuolisesti. Lamaansa paenneet japanilaiset ovat haulikkoa ja ysimillistä heiluttelevia opportunisteja, jotka ottavat vieraalla maalla riehumisesta kaiken irti. New York on täynnä idiootteja, rikollisia ja korruptoituneita kyttiä. Kotijapanissa elämän ja kuoleman adrenaliini ei virtaa samaan tapaan. New York opettaa kantapään kautta, mutta ainoastaan huonoille tavoille. Moraalinen kasvukertomus ei kuulu Sonon menuun.

Hazardin kuvat kumpuavat Sonon omista 90‑luvun muistoista, joskin New Yorkin puhdistumiseen pettyneenä hän joutui etsimään kaupungin saastaisimmat kadut elokuvan kuvauspaikoiksi. Turistinähtävyyksistä pysytellään kaukana, kamera heiluu käsivaralla ja keskustassa puolialastomana rellestävä "taiteilija" on kuin suoraan Tokyo GaGaGan riveistä. Guerilla-hengessä tallennetun elokuvan kuvauspaikat ovat aitoja, kuten myös omia aseitaan kolistelevat Chinatownin gangsterit, jotka tarjosivat Sonolle elokuvantekoapua. Kertaalleen kuvausryhmä jopa väisteli luoteja aidon tulitaistelun keskellä.

Japania ja englantia sulavasti ristiin tykittävä dialogi täyttyy kirosanoista Jai Westin käyttäessä 'motherfuckeria' välimerkkinä. Ranskanjapanilainen näyttelijä vetää kaksikielisen roolinsa niin mielettömällä liekillä, että miehen voisi kuvitella räjähtävän kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä. Westin huikea suoritus tiivistää koko elokuvan. Hazard ei ole tarinaelokuva eikä lopulta myöskään kannanotto, vaan puhdasta tunnetta. Harvoin näkee näin häpeämättömästi ja sielunsa voimin räyhäävää elokuvaa, jossa on kaikessa rujoudessaankin jotain kaunista ja runollista. Joku voisi tuomita sen vaaralliseksi, mutta Sono ei sinänsä glorifioi hahmojensa elämää, ainoastaan heidän nuorekasta energisyyttään.

Hazardin mainostama tilaisuuteen tarttuminen ulottuu elokuvan tuotantoprosessiin saakka, sillä koko elokuva syntyi puolivahingossa. Krediiteissä kummitteleva Kazuyoshi Kumakirin (Sketches of Kaitan City, 2010) nimi selittyy sillä, että hän laati elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen. Tarina rakentui Tokiossa tapahtuneen sadomasokistisen murhan ympärille, mutta sisälsi myös New York ‑takauman. Vieraalle mantereelle lentänyt kuvausryhmä inspiroitui kuitenkin laajentamaan jakson peräti "puolen tarinan" mittaiseksi osuudeksi. Toista puoliskoa ei koskaan kuvattu.

Hazard on Sonolta rautainen suoritus, joka ei pelkää olla poliittisesti epäkorrekti ja herkutella jengielokuvan stereotypioilla. Pieni kompurointi ajankuvan (kaduilla näkyy väärälle aikakaudelle kuuluvia mainoksia) ja hätäisesti kirjoitettujen sivujuonteiden kanssa jää visusti paitsioon. Ohjaaja itse on sanonut pyrkineensä Toein 1970‑luvun rikoselokuvien henkeen – ja on monin osin ylittänyt tavoitteensa.

Lopputulos on 70‑luvun japanilaisen elokuvan vimmaa uhkuva voimannäyttö, joka iskeytyy ruuduille 2000‑luvun purevimpaan indie‑ ja hyperdokumenttityyliin. Japanilaiskriitikot vihasivat Sonon elokuvaa, kanadalaisbloggari ja festivaalivaikuttaja Chris MaGee puolestaan vertaili Scorseseen. Totuus jää itse kunkin päätettäväksi, mutta ei olisi kaukaa haettua nimetä Hazardia yhdeksi kaikkien aikojen New York ‑elokuvista.