Kalle Karinen

World War Z (2013)

Ohjaaja:

• Marc Forster

elokuva arvostelu

Ohjaus: Marc Forster

Max Brooksin romaani World War Z: An Oral History of the Zombie War (2006) on kääntynyt Quantum of Solace (2008) ‑ohjaaja Marc Forsterin käsissä ison mittakaavan survivalisti‑ ja sotilasoperaatiopornoksi. Alkuteos on kokoelma zombiepidemiasta selviytyneiden antamia lausuntoja ympäri maailmaa, jopa Suomesta. Elokuvan tuottajat eivät uskaltautuneet kokeilemaan kirjan rakennetta, vaan keskittivät kerronnan tiukasti Brad Pittin näyttelemän päähenkilön ympärille.

World War Z ‑elokuva lainaa kirjasta hyvin vähän, ja lataa korvikkeeksi kankaalle täyslaidallisen Michael Bay ‑tyylistä kuvastoa kuten autokaahausta, helikoptereita, ydinräjähdystä, lentotukialuksia ja kuvia tuhon kourissa savuavista suurkaupungeista – miltei yhtä paljon kuin Roland Emmerichin elokuva 2012 (2012). Nimi World War Z on sikäli oikeutettu, että kertomus pyörii kansainvälisellä tasolla, ja suuri budjetti on mahdollistanut useiden näyttävien tapahtumapaikkojen käytön. Maltalla kuvattu Israeliin sijoittuva jakso on erityisen komeaa katsottavaa. Maailmalta tulvivissa tuhoraporteissa on huvittavia ylilyöntejä kuten tieto siitä, että Pohjois-Korean johtaja poistatti hampaat 23 miljoonalta kansalaiselta torjuakseen viruksen leviämisen.

YK‑agentti Gerry Lane (Brad Pitt) joutuu perheineen Philadelphiassa zombihyökkäyksen keskelle. Tästä selvittyään Gerry joutuu kansojenyhteisön nakittamana matkustelemaan etsimässä epidemian alkupistettä, "potilas nollaa". Gerryllä on kokemusta maailman kriisipesäkkeistä, ja hän tietää miten toimia tiukan paikan tullen: esimerkiksi jeesusteipistä ja aikakauslehdistä saa tekaistua ad hoc zombintorjuntasuojukset. Paikoilleen ei saa jäädä kriisin iskiessä, "movimiento es vida". Gerry seuraa johtolankoja ja pyrkii selvittämään mm. miksi Israel sulki rajansa kokonaan turva-aidalla kuukautta ennen epidemiaa.

WWZ zombit (joita poikkeuksellisesti nimitetään itse elokuvassakin zombeiksi) ovat ajalle tyypillisiä nopealiikkeisiä raivopäitä. Aivotoiminta on näillä olioilla hyvin vähissä: jopa ovenkahvat ovat niille liian monimutkaisia käyttää. Uhka syntyy siitä, että epäkuolleet vyöryvät eteenpäin valtavina laumoina ja runnovat ovet sisään, ja alkeellisella muurahaismaisella yhteistyöllä jopa muodostavat kasoja päästäkseen korkeiden esteiden yli. Zombit myös hyppäävät valtavia kamikaze-loikkia päästäkseen lähelle tuoretta, elävää lihaa.

Ryöstöviljelty zombiaihe vaatii joko tuoreita ideoita tai priimaluokan toteutuksen, muuten tuloksena on Devil's Playgroundin (2010) tapaista moskaa. Deadgirl (2008) tutki seksuaalista hyväksikäyttöä elävän kuolleen reflektoimana ja BBC:n zombiminisarja In the Flesh (2013) kertoo maailmasta, jossa zombit on saatu parannettua ja niitä integroidaan takaisin vastahakoiseen yhteiskuntaan, mutta WWZ ei yritä mitään monimutkaista – nyt on kyse vain näyttävästi kuvatusta henkiinjäämisestä ja täysactionrähinästä. Elokuva on Steven Soderberghin epidemiakuvaus Contagionin (2011) lailla ajan hermoilla: esimerkiksi katastrofia ennakoivassa alkumontaasissa vilahtaa nykytieteen supertähti Michio Kaku.

Taiteellisella tasolla WWZ ei yllä mihinkään muistettavaan, elleivät valtavina tulvina etenevät "zombitsunamit" ole sellaista. Jopa muuten kehno Resident Evil (2002) jätti kulttuuriperinnöksi edes Marilyn Mansonin iskevän teemabiisin. Fulcin ja Romeron zombiklassikot tunnetaan mieleenpainuvista gore-tehosteista, mutta WWZ pyrkii selvästi välttämään ylenpalttista verisyyttä muutenkin kuin ikärajan madaltamisen nimissä, mikä voi ollakin hyvä ratkaisu. WWZ tyytyy pitkälti käyttämään kliseekuvastoa, kuten epidemian leviämistä näyttäviä tietokoneruutuja, taideaarteiden turvaan kärräämistä, kauppojen ryöstöä sekä puskutraktoreita koostamassa ruumiskasoja. Brad Pitt (jonka oma yhtiö Plan B tuotti elokuvan) on hyvä pääosaroolissa, koska sen läpivieminen vakavalla naamalla vaatii tiettyä synnynnäistä cooliutta ja pokkaa. Leonardo Dicaprio yritti myös ostaa oikeudet kirjan filmatisointiin ja luultavasti olisi tuhonnut elokuvan laittamalla itsensä pääosaan.

Kertakäyttöviihteenä WWZ on erinomainen tapa viettää kaksi tuntia. Se voi hyvinkin olla tiukin zombiactionelokuva toistaiseksi, ja toisin kuin 28 Days/Weeks Later, World War Z ei sanottavasti hyydy missään vaiheessa, vaan vyöryttää hermostuttavan tukalia tilanteita ja pitää paniikin jatkuvasti yllä. Muutamat hölmöt käänteet ja helpot ratkaisut eivät pysäytä elokuvan adrenaliinilinkousta. WWZ:n menestys lippuluukuilla ja elokuvan loppu enteilevät tarinalle jatkoa. Kirjassa onkin paljon aineksia mahdollisia jatko-osia varten. Toivottavasti seuraavassa elokuvassa nähdään ainakin Vaalajärvellä tapahtuva "jokakeväinen sulaneiden zombien eliminointioperaatio".