Kalle Karinen

Devil's Playground (Zombie hälytystila Lontoossa, 2010)

Ohjaaja:

• Mark McQueen

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mark McQueen

Tuomiopäivä on tullut. Elokuvia syntyy ilman sielua. Zombie-genre on pitkään köhinyt ja kärsinyt inflaatiota kaikenlaisten amatöörien saadessa räpellyksensä levitykseen, aina jostain Andreas Schnaasin Zombie '90:stä (1991) uudempiin surkeuksiin kuten mekaanisesti zombie-teemalla ratsastava Zombieland (2009). Suunta on jatkuvasti huonompaan päin. Devil's Playground on pohjanoteeraus – siitä ei löydy juuri mitään omaa.

Lontoossa lääkekokeilu menee pieleen: 30 000 koehenkilöä saa raivotautioireita ja karkaa levittämään zombie-epidemiaa. Heti alussa joutuu kysymään mikä lääkefirma kokeilisi noin monella henkilöllä samaan aikaan? Onko tämä sittenkin herkullinen kalkkuna? Ikävä kyllä ei; käsittelytapa on tiukkapipoinen ja tylsällä tavalla lapsellisen naiivi. Jonkinlaista juonentynkää ja jännitystä yritetään rakentaa kuviosta, jossa pelastushelikopteriin mahtuu vain neljä ihmistä ja pelastettavia olisi kuitenkin kuusi. Ketkä kaksi jätetään taakse?

Ensikertalaisohjaaja Mark McQueenilta ei löydy uskallusta tai näkemystä muuhun kuin aiemmin näkemänsä kopiointiin. Ilmeisimmät inspiroijat elokuvalle ovat 28 Days Later... (2002) ja 28 Weeks Later (2007), joissa oli päteviä näyttelijöitäkin. Devil's Playgroundin pahimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että jokaisesta kohtauksesta tulee mieleen joku huomattavasti parempi elokuva. Turhanpäiväisessä Severancessa (2006) nähdyn Danny Dyerin yritelmä näytellä kovanaamaa on lähinnä säälittävä. Tuollaisen ärsyttävän pellen toivoisi kokevan karmean lopun elävien kuolleiden saaliina, mutta tietäähän sen että näin ei tule käymään. Craig Fairbass (Cliffhanger, 1993) on onneksi fyysisesti uskottavampi kovis kusipäisenä palkkamurhaaja-cum-turvallisuusmiehenä, joka sekavahkosti motivoituna pyrkii Dyerin kanssa saattamaan turvaan tartunnalle immuunin Angelan (MyAnna Buring – The Descent, 2005).

Nuorimmat zombie-klubilaiset eivät ehkä tiedä, että ennen 28 Days/Weeks Later ‑sarjaa ja Zack Snyderin sinänsä pätevää Dawn of the Dead ‑remakea (2004) raivoisat, juoksevat zombiet nähtiin jo aikoinaan Umberto Lenzin Nightmare Cityssä (Incubo sulla città contaminata, 1980), eivätkä ne silloinkaan toimineet yhtä hyvin kuin perinteisesti laahustavat epäkuolleet. Devil's Playgroundissa yritetään ilmeisesti jonkinlaista zombie-juoksun MM‑tulosta. Typeryyden huipentumana parkourin tehokkaasti kaupallistanut brittiläinen kollektiivi Urban Freeflow toimitti leffaa varten koulutettuja zombeja, jotka nyt pinkomisen lisäksi pomppivat naurettavasti seinille heti infektion saatuaan ja pyrkivät ilman syytä kiipeilemään jonnekin korkealle jotta voivat sitten hypätä alas. Jos tarkoitus oli mennä zombieiden vaarallisuudessa pidemmälle kuin kukaan ennen, niin leffa mokaa siinäkin. Jo japanilaisessa JUNK:ssa (2000) nähtiin ihmistä voimakkaampi, nopeampi ja älykkäämpi zombie, joka vieläpä mm. houkutteli uhreja luokseen internetin kautta.

Ruma digikuvaus ja ylidramatisoidut valaistukset lyövät tuotantoon halpuuden leiman. Ehkä tämä toimii jollekin joka ei ole vielä nähnyt yhtäkään hyvää zombie-elokuvaa, eikä siten havaitse Devil's Playgroundin haaleutta ja sieluttomuutta. Esimerkiksi toisessa samantyyppisessä aivottomassa zombie-action-pätkässä, ranskalaisessa The Hordessa (La horde, 2009) oli sentään oikeaa asennetta mukana. Onko Devil's Playground viimeinen, vastenmielisen mauton hautapaasi zombie-genrelle vai tuleeko vielä jotain mielenkiintoista tai lajityyppiä eteenpäin vievää? Tuskin ainakaan Britannian suunnalta. Uusi amerikkalainen tv‑sarja The Walking Dead (2010) tosin näyttää, että hitailla zombieilla saa aikaan edelleen monia mielenkiintoisia skenaarioita – mutta sen tekijät kuten Frank Darabont ja Greg Nicotero ovatkin "hieman" eri kaliiberin osaajia kuin joku markmcqueen.