Mikko Kojo

Savage Streets (1984)

Ohjaaja:

• Danny Steinmann
• Tom DeSimone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Danny Steinmann, Tom DeSimone

Jos elokuvan haluaa ajatella puhtaasti eskapistisena viihteenä, on vigilante-elokuva parasta, mitä taiteenlajilla on tarjota. 90 minuuttia samaistumista ja katarttista oikeuden toteutumista on juuri sitä, mitä lääkäri määrää vittumaisen päivän päätteeksi. Kun Paul Kersey on pistänyt perhettään rääkänneet nilkit halki, poikki ja pinoon, jaksaa taas seuraavaan päivään haistattelematta pomolleen tai saamatta pahoinpitelysyytettä potkittuaan rappukäytävää tägäävää naapurin räkänokkaa perseelle.

Genren alalajin voi katsoa olevan myös naisvigilante-elokuva, jossa sorretumpi sukupuoli kasvattaa itselleen munat ja kastroi (yleensä seksuaalista väkivaltaa tehneet) miehet. Koska näitä elokuvia on kuitenkin tehtailtu pääasiassa ristiriitaisen esineellistävässä eksploitaatiohengessä, tarjoavat ne monella tasolla viihdyttäviä elokuvaelämyksiä. Ne aidosti feministiseen näkemykseen pyrkineet yritykset ovat yleensä pyllähtäneet (epäilemättä muun kuin minihameen verhoamalle) takapuolelleen, minkä ansiosta nekin ovat osiensa summaa palkitsevampia katselukokemuksia.

Savage Streets tarjoaa meille naisvigilantena Linda Blairin, joka ei avauskohtauksessa usko rintaliiveihin. Fakta, millä on kovin vähän tekemistä feminismin, mutta huomattavan paljon mieskatsojien innostamisen, kanssa. Blairin ura saattoi kokea kaupallisesti menestyksekkäimmän hetkensä heti Manaajalla (The Exorcist, 1973). Sitä mukaa kun Lindan ura eteni Manaajasta B‑tuotoksien kautta C:hen ja aakkosissa yhä eteenpäin, tuntui hän keräävän painoa samaan tahtiin. Entisen lapsitähden nimi oli kuitenkin markkinointimielessä niin iso, että 80‑luvun alkuun mennessä hänestä oli tullut kenties epätodennäköisin seksisymboli ja toimintatähti. Nämä kaikki ovat kuitenkin osatekijöitä siinä, että uran nautinnollisuushuipentuma saavutettiin Savage Streetsin myötä.

Savage Streetsissä Blair on Brenda, koulutyttöjengin johtaja, jonka suojeltavana on kuuromykkä pikkusisko Heather (Linnea Quigley). Brenda tyttöineen tekee astetta isomman käytännön pilan huumeita kauppaavalle ja velkoja kiskovalle nelimiehiselle jengille, jonka nuorin jäsen, Vince, on samalla luokalla. Pila kuitenkin kostetaan, ja miehet raiskaavat Heatherin koulun jumppasalin wc:ssä. Kohtaus on aidosti melko ikävä, ja on hivenen ristiriidassa muuten viihteellisen toteutuksen kanssa. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan hommat eskaloituvat edelleen, ja lopulta myös eräs Brendan kavereista kokee karun kohtalon. Tässä vaiheessa Vince jo hannaa, mutta muut jengiläiset mehustelevat sillä, miten hienosti Brendan kaveri putosi sillalta asfalttiin.

Savage Streets ei vaivaudu hienovaraisesti vihjaamaan, vaan takoo vasaralla perille pointin, että nämä nilkit ansaitsevat kohtalonsa, eikä katsojan tarvitse piehtaroida moraalikysymyksissä, joita oman käden oikeus ja Hammurabin laki potenssiin kaksi kenties saattaisi aiheuttaa. Ja se ansaittu kohtalo on mustaan tiukkaan asuun pukeutunut ja jousella aseistautunut koston enkeli, Linda Blair. Andy Sidarisin elokuvien agentit totesivat ajattelevansa parhaiten jacuzzissa, ja samaa mieltä on Brendakin, joka psyykkaa itsensä lojumalla ammeessa, erään ilkeäsanaisen kriitikon mukaan kuin jäävuori: 90% massasta pinnan alla.

Mielenkiintoiseksi Savage Streetsin asetelman tekee se, että päähenkilöt tarjoavat muitakin varsin kyseenalaisia käyttäytymismalleja kuin oikeutetun koston. Turha kuvitella, että tekijöillä olisi tälle muuta tarkoitusta kuin kelpo syy ujuttaa mukaan esimerkiksi kissatappelu Brendan sekä mustasukkaisen ja isorintaisen blondin välille. Omaa erikoista moraaliaan on sekin, että Blairin porukasta huonoimmin käy kilteille ja nuorena sitoutuville. Villit ja vapaat selviävät.

Asenteen ollessa mustavalkoinen, ovat hahmot sitäkin värikkäämpiä ja iso tekijä Savage Streetsin menevyyden takana. John Vernon on pistäytynyt parin tunnin ajan kuvauksissa, ja äijän esittämä koulun rehtori varastaa kohtauksensa täysin. Ensimmäisessä mies hätistelee velkojaan karhuavat jengiläiset pois koulustaan. "Go fuck an iceberg!" Oman kouluni rehtori ei koskaan todennut noin – ainakaan oppilaiden kuullessa. Toisessa Vernon pitää puhuttelee Brendaa, mutta koulumenestyksestä huolehtimisen ohella tärkeää on myös kehua Brendan kauneutta ja hyvää runkoa. Blairin ja Vernonin lisäksi pisteet vie kotiin Robert Dryer Blairin arkkivihollisena. Jo Dryerin teräväpiirteiset kasvot tuovat kaikille selväksi, että tämä mies on paitsi karismaattinen, niin myös sataprosenttisen Paha.

Edesmenneen Danny Steinmannin (1942– 2012) sujuvan ohjauksen lisäksi on ehdottomasti mainittava myös ehta kasarisoundtrack. Uskallan väittää, että älypuhelimeen ei tarvita kummoisen kokoista muistikorttia, jotta sali‑ tai lenkkeilymusiikki siivittää ensikertalaisenkin sadan kilon penkkipunnerrukseen ja 3000 metrin Cooperin testitulokseen. Riittää, että siltä löytyy Rocky III:sta (1982) tuttu "Eye of the Tiger" ja John Farnhamin Savage Streetsissä esittämä "Justice for One", joita soittaa repeatilla.

Savage Streets on amerikkalaisen eksploitaatioelokuvan klassikko, kahdeksankymmentäluvun vigilante-helmi ja Linda Blairin paras elokuva.