Jari Mustonen

La corta notte delle bambole di vetro (Verta Venetsiassa, 1971)

Ohjaaja:

• Aldo Lado

elokuva arvostelu

Ohjaus: Aldo Lado

Tunnemiljööltään Aldo Ladon ensimmäinen giallo on kuin vuosien takaa menneisyydestä saapuva maisemakortti kadonneelta ystävältä. Elokuva alkaa, kun Prahan Malá Stranan tienoilta löydetään kuolleelta vaikuttava tuntematon mies, joka on lähes kaikki ruumiintoiminnot lamauttaneen huumeen vankina oman päänsä sisällä. Hän käy ruumiinavaustaan odottaessaan mielessään läpi edellisten päivien tapahtumia etsien kadonnutta naisystäväänsä.

Aldo Ladon trillerit ovat oiva tie lajityypin synkempään haaraan. Hänen elokuvissa raskaat teemat saivat seurakseen hitaan kerronnan. Katsojien lähes jo turhautuessa, avasi hän elokuviinsa tarinat oikeuttavia kylmiä finaaleja. La corta notte delle bambole di vetro on miehen elokuvista kenties se ehein ja voimakkain, vaikka myös Chi l'ha vista morire?'lla (Who Saw Her Die, 1972) on selkeät ansionsa. Aikakauden gialloille ominainen, kansainvälisen turismin inspiroima miljöö sijoitettiin tällä kertaa sosialistisen Tsekkoslovakian tyhjinä kuvatuille kaduille.

Joistakin selkeistä yhtäläisyyksistä huolimatta kyse ei ole kuitenkaan tyyppi-giallosta. Mies, jonka ensimmäisissä kuvissa oletimme olevan tarinan ensimmäinen ruumis, onkin mysteerin avain. Kuka hän on? Mikä on hänen tilansa? Mihin katosi hänen rakkaansa? Tarinan rakenne on kuin liian myöhäiseksi venyneestä illanvietosta ja sen jälkeisestä aamusta – muistijäljet palautuvat vääjäämättä pala palalta ajatuksiin. Elokuvan tarjoamat vastaukset vievät lopulta lajityypin reunamille.

Näin muutama vuosikymmen myöhemmin tarkasteltuna La corta notte delle bambole di vetro on tehokas tyylinäyte 70‑luvun taitteen trillereiden lähes ehtymättömästä kirjosta. 40‑luvun Hollywoodia aikoinaan hallinnut jännityselokuva-genre löysi todellisen kulta-aikansa vasta 70‑luvun Italiasta. Aikakauteen kätensä upottava elokuvaharrastaja voikin jatkaa tutustumistaan näihin murhamysteereihin muun muassa L'occhio dietro la pareten (Eyes Behind the Wall, 1977) ja Salvare la faccian (Psychout for Murder, 1969) tyylisten hybridien parissa, joita 60–70‑luvuilta löytyy satoja.

Uuden trillerin motiiveina toimi pinnan alla usein seksuaalinen ahdistus sekä vähemmissä määrin yhteiskunnan kahtia jako köyhiin ja rikkaisiin. Ladon käsissä nämä elementit yhdistyvät sulavasti perverssiksi vyyhdiksi. La corta notte delle bambole di vetro kehittyy hiljalleen oivaksi kertomukseksi yksittäisen ihmiselämän arvottomuudesta.

Teos muistuttaa myös uuden 70‑luvun trillerin taipumuksesta venyttää temaattisia kokonaisuuksia sekä tavasta murskata perinteisemmän jännityselokuvan arvattavuutta. Lajityypin konventiot haastava lopetus pitää La corta notte delle bambole di vetron osalta huolen pinnan alta pulppuavien teemojen radikalisoitumisesta. Kaikki oli mahdollista. Elokuvataiteessa poreili tuolloin ehkä vähän liikaakin. Sen verran hurjalla intensiteetillä ideat lypsettiin tulevien elokuvantekijäsukupolvien murheeksi tyhjiin.

Hieman harmillisestikin Aldo Ladon tunnetuin työ lienee juurensa syvältä 70‑luvun eksploitaatiosta kasvattava, teemoiltaan vajaaksi jäävä L'ultimo treno della notte (Night Train Murders, 1975). Paikkansa hänen nimekkäimpänä teoksena ansaitsisi kuitenkin juuri La corta notte delle bambole di vetro, olkoonkin että kyseessä oli miehen debyytti. Tuekseen hän sai laadukkaita näyttelijöitä, kuten Jean Sorelin ja Mario Adorfin sekä legendaariset Barbara Bachin ja Ingrid Thulinin.

Kahden ihmisen välinen ihastus, lyhyt seurapiiritapaaminen sekä enemmän vahingosta kuin tarkoituksesta syntynyt elokuvan nimi, tarjoavat taustan kuolemaansa vastaan taistelevan miehen sydämen haluille "lasikatseisten tyttöjen" kohtalokkaassa yössä. La corta notte delle bambole di vetro edustaa italialaisen rikoselokuvan draamaa hyisimmillään.