Mikko Koivisto

A Closing Day (Enclosed Pain, 2000)

Ohjaaja:

• Isao Yukisada

elokuva arvostelu

Ohjaus: Isao Yukisada

Isao Yukisada on outo heppu. Välillä hän ohjaa tyylikästä mainstreamia (A Day on the Planet, 2003), toisinaan televisiosta ammentavaa melodraamapaskaa (Crying Out Love in the Center of the World, 2004) ja väliin vielä mielenkiintoista indie-elokuvaa (Luxurious Bone, 2001). Miehestä ei koskaan tiedä, mitä tuleman pitää.

A Closing Day, joka tunnetaan myös elokuvan trailerissa roikkuvalla Enclosed Pain ‑nimellä, on Yukidadan kontribuutio Love Cinema ‑sarjaan. Vuonna 2000 startannut kuuden elokuvan mittainen sarja lanseerattiin esittelemään uutta, kustannustehokasta digikuvausta sekä kameran takana heiluvia lupaavia ohjaajia. Leffat ovat periaatteessa suoraan videolle ‑tuotantoja, joskin kotivideojulkaisua edelsi minimaalinen teatterikierros Japanissa sekä ulkomaalaiset festivaalibookkaukset Suomen R&A:ta myöten. Suurimpaan menestykseen nousivat Ryuichi Hirokin Tokyo Trash Baby (2000) sekä Takashi Miiken Visitor Q (2001).

Love Cinema on hempeästä nimestään huolimatta täynnä varsin omalaatuisia rakkaus‑ ja ihmissuhdekatsauksia. Yukisadan tarina toisiaan hässivistä siskosta ja veljestä sekä heidän kurotuksistaan perheen ulkopuolisiin (epä)normaaleihin suhteisiin sopii sakkiin hyvin.

Sarjan tuotannot ovat kaikki teknisesti matalalentoisia. Digikuvaus, joka on sekä japanilaisen elokuvan perisynti että toisinaan vahvuus, ei ole sarjan elokuvissa esiintynyt edukseen. Love Cinemat ovat budjettikokeiluja, ei Shunji Iwai ‑henkisiä uuden HD‑tekniikan pioneeritöitä. A Closing Day näyttää pehmeältä, ylivalottuneelta ja hyvin pitkälti halvalle videolle kuvatulta. Muutamassa kohtauksessa kotipolttoisuus toimii, mutta muuten Yukisada ei yllä japanilaisten indie-nikkareiden harrastamalle diipimmälle levelille.

Varsinaiset ongelmat ovat kuitenkin aivan muualla. Mielenkiintoisella hahmoasetelmalla starttaava tarina vajoaa pian teennäisen taide-elokuvan suohon. Yukisadan idiosynkroniset hahmot takovat päätään seinään ja repeilevät naurukohtauksiin, eikä edes lapsuustraumoilta vältytä. Typeryyden huippu on Masatoshi Nagase (Gelatin Silver, Love, 2009) naisen alusvaatteissa. Ohjaaja Yuya Ishiin ystävät saattavat löytää hahmogalleriasta jotain kiinnostavaa, tosin silloinkin ylimääräisellä arthouse-jäykkyydellä siveltynä.

Oli päällimmäinen vika sitten käsikirjoituksen, ohjaajan tai näyttelijöiden, hahmot jäävät latteiksi. Vähäpuheisuuden taakse ei piiloudu mitään mielenkiintoista ja syvyys rajoittuu siihen, mitä takaumajaksoilla ruudulle vyörytetään. Viimeisen niitin iskevät tekniset hölmöilyt ja munaukset. Ayaka Maedan vilautuskohtaus on optisesti sensuroitu tissejä myöten, ja kertaalleen mikki roikkuu kuvan yläreunassa. Muiden Love Cinema ‑elokuvien tapaan A Closing Day kuvattiin 1.33:1 ‑formaatissa, mutta kameramies Jun Fukumoto (Parade, 2009) ei vaikuta olleen aivan kuvasuhteen tasalla.

Täysin ojaan ei silti mennä. Maedan hahmo on sensuroitunakin pykälän verran mielenkiintoinen. Kyse on lajityypin tunareiden käsissä tutuksi tulleesta efektistä: traumatarinassa alikirjoitettu sivuhenkilö on lopulta kiehtovampi kuin tunteen palossa kärvistelevät päähenkilöt. Kovin tykki on kuitenkin Hirofumi Asamoton soundtrack, jonka teemakappale "Seinaru ashi" pureutuu alitajuntaan liki hypnoottisella voimalla. Muulta elokuvalta on turha etsiä samanlaisia tehoja, mutta ainakin lopputekstit kestävät uusintakatseluja.