Mikko Koivisto

Gelatin Silver, Love (2009)

Ohjaaja:

• Kazumi Kurigami

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kazumi Kurigami

Kazumi Kurigamin minimalistisessa art house ‑trillerissä Gelatin Silver, Love valokuvaaja muuttaa rähjäiseen huoneistoon videoidakseen vastapäisessä rakennuksessa asuvan naisen jokaisen liikkeen. Paljoa ei tapahdu, eikä puhutakaan – elokuvan ensimmäiset repliikit tulevat 25 minuutin kohdalla.

Jokunen vuosi sitten muotikuvaaja Mika Ninagawa koetti elokuvallisia siipiään periodikuvauksella Sakuran (2006). Tuloksena oli Ringo Shiinan punk-popilla säestetty pastellivärinen näytönsäästäjä. Myös Kazumi Kurigami on arvostettu valokuvaaja, mutta hän ei ole koskaan työskennellyt Voguelle tai kuvannut musiikkivideoita. Hänen esikoisohjauksensa Gelatin Silver, Love on anti-Sakuran: mustan, harmaan ja sinisen eri sävyjen miksauskokoelma. Se kertoo paljon Kurigamin taiteellisesta silmästä. Siinä missä Ninagawan tykittämästä väriloisteesta ei olisi erottanut yksityiskohtia suurennuslasillakaan, poimii Kurigami jokaisen hiekanjyvän näkyville tarkkaan harkitun tumman väripalettinsa keskeltä. Yksityiskohdat korostuvat tapahtumapaikkojen ja kulissien ollessa riisuttuja kaikesta turhasta.

Gelatin Silver, Love on trillerin muotoon puettu valokuva. Vauhdikkaita juonenkäänteitä ei ole montaa luvassa, ja elokuvan kaikki vuoropuhelut pystyisi kirjaamaan muutamalle A4-arkille. Sisältö on kätketty kuvaan ja tunnelmaan, mutta katsojan on itse avattava silmänsä ja mielensä ottaakseen ne vastaan. Mielenkiinto kasvaa selitysten vähäisyydestä. Valokuvaajan motivaatiot pidetään pitkään salassa, eikä videokameran nauhoille vaikuta tallentuvan mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Hitchcockmaisesta mysteeriselvittämisestä poiketen haaste on löytää mysteeri itsessään. Mielenkiinto siirtyy mikrotasolle, kuvien luonteen ja sisällön määrittelemiseen.

Kurigamin käyttämä metodi on ihailtavan tinkimätön, mutta riskaabeli. Katsoja kutsutaan sisälle elokuvan maailmaan, jossain määrin sen omakohtaiseksi kokijaksi päähenkilön nahkoihin perinteisen sivustaseuraajan roolin sijaan. Jos haaste ja elokuvan tarjoama maailma eivät kiinnosta, tippuu katsoja välittömästi kelkasta ilman, että elokuvasta jää periaatteessa mitään käteen. Kurigamin kompromissiton tyyli ei ole tuoreessa japanilaisessa elokuvassa uutta: 2000‑luvulla monet erinomaiset indie-draamat ovat käyttäneet samankaltaista aivan hahmojen iholle tulevaa ja pitkiä otoksia suosivaa eksistentialistista kuvaustyyliä. Gelatin Silver, Loven hahmot ovat kuitenkin huomattavan kylmiä, jopa tietoisen särmättömiä.

Kurigami on saanut elokuvaansa mielenkiintoisen näyttelijäkaartin. Valokuvaajaa esittävä Masatoshi Nagase kuuluu mm. Sogo Ishiin tuoreempiin vakiotähtiin ja on kansainvälisillekin yleisölle tuttu Jim Jarmuchin Mystery Trainistä (1989). Hänen vakoilukohteensa Rie Miyazawa on ollut valokuvattavana ennenkin – 90‑luvun vaihteen idoli romutti jo kertaalleen uransa suostumalla alastonkuviin. Paluu parrasvaloihin tapahtui vasta syömishäiriöiden ja itsemurhayrityksen jälkeen 2000‑luvulla, jonka saavutuksista merkittävimpänä kaksoisrooli Jun Ichikawan jumalaisessa Tony Takitanissa (2004). Muutaman kohtauksen pituisissa sivurooleissa vilahtavat mm. Koji Yakusho sekä kuvausten alkaessa juuri 15 vuotta täyttänyt, enjo kousai ‑tyttöä esittävä Erina Mizuno.

Veitsenterävän kuvallisen ilmaisun taitava Kurigami kompuroi lievästi musiikinkäytön suhteen. Pienen särön ääniraidalle muodostavat useaan otteeseen kuultavat kitarariffit, jotka eivät istu elokuvaan aivan saumattomasti. Yousui Inouen melankolinen tunnelmointi "Love Lila" sen sijaan antaa elokuvalle mielettömän hienon loppusilauksen, joka omalla tavallaan lopullisesti identifioi koko elokuvan sen lopputekstien aikana. Ei sillä, etteikö Kurigami olisi jo rakentanut kivijalkaa taloineen valmiiksi edeltäneiden 80 minuutin aikana. Respectit Kuriyamalle myös siitä, ettei ole antanut iän masentaa, vaan päinvastoin on etsinyt uusia haasteita elokuvadebyytin muodossa – 72 vuoden iässä!