Ilja Rautsi

Arirang (2011)

Ohjaaja:

• Kim Ki-duk

elokuva arvostelu

Ohjaus: Kim Ki-duk

90‑luvun puolivälissä taidemaalarista elokuvaohjaajaksi loikan tehnyt Kim Ki‑duk nousi Etelä-Korean kulttuurivientituotteeksi 2000‑luvun taitteessa. Kahden elokuvan vuodessa keskiarvoa pitkään ylläpitänyt auteur ei saanut suosiota kotimaassaan, mutta oli hitti kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Umpinaisten ihmisten eläimellisten halujen aiheuttamiin ristiriitoihin ja niiden laukaisemaan vääjäämättömään väkivaltaan karuissa elokuvissaan keskittynyt Kim löysi uuden suunnan vuoden 2003 teoksellaan Viisi vuodenaikaa. Seesteisempi kausi tuotti vähemmän kiinnostavia töitä, joista kuitenkin esim. Rautakolmonen (2004) nousee ohjaajan parhaisiin.

Vuoden 2008 Dream-elokuvan kuvauksissa sattunut onnettomuus – joka melkein johti naisnäyttelijän kuolemaan hirttäytymiskohtauksessa – sai Kimin vetäytymään alalta. Hän on palannut vasta nyt tilitysdokumentilla Arirang, jossa ei nähdä ketään muuta kuin ohjaaja itse.

Kolme vuotta syrjäseudulla pienessä mökissä viettänyt, julkisuudessa vähäsanainen taiteilija avautuu nyt itsestään, urastaan, elokuvanteosta sekä elämästä. Arirang alkaa tuttuun tyyliin sanattomana, näyttäen Kimin heräämässä kylmään mökkiin pystyttämässään teltassa. Hän kokkaa riisiä, keittää kahvia, ruokkii kissaa, tuijottaa tyhjyyteen ja käy paskalla lumisessa metsässä.

Kun kiireettömään rytmiin ja kameran jatkuvaan taustaraksuttamiseen (ulkoiseen mikrofoniin ohjaaja ei ole panostanut) ehtii tottua, röhisee Kim lopulta hieman ja alkaa haastatella itseään. Ensin hän puhuu suoraan kameralle, sitten ryhtyy käymään dialogia itsensä kanssa ns. Klonkku-tyyliin. Hän syyttää itseään, nauraa itselleen, itkee, nauraa tälle, pohtii miksi tekee mitä tekee sekä demonstroi tunnekirjon mahdollista manipulaatiota esittämällä varsin uskottavasti erilaisia reaktioita tai kuulustelutapoja.

Koko elokuvanteon mielekkyyden kyseenalaistaneella ja vuosia hiljaisuudessa viettäneellä miehellä olisi yhä paljon sanottavaa. Elokuvat vain ovat liian suuria koneistoja ja näyttelijät haluavat ennen kaikkea päästää demoninsa irti ja riehua pahisrooleissa. Kimin isoin dilemma tuntuu olevan, onko hänen elokuvansa ihmishengen arvoinen? Miksi läheiset työkumppanit hylkäsivät hänet rahakkaampien tarjousten vuoksi sanomatta mitään? Miksi tehdä mitään, kun hiljaisuuteen voi upota? Ja onko hän täysi idiootti edes miettiessään näitä?

Kimin tasapainottelu aidon purkauksen ja kirjoittajalta luontevasti irtoavan manipuloidun draaman välillä luo Arirangiin kantavan jännitteen. Kimin välitilinpäätös ei ole samalla tapaa huuruista jaakobinpainia kuin myös ohjelmistossa nähty Jussi Parviaisen Yksinteoin kaksi (2011). Se on hillitympi ja arvokkaampi, mutta samalla hieman liian venytetty kuvaus 15 putkeen tehdyn elokuvan tyhjäksi jättämästä, omien sanojensa mukaan naiivista taiteilijasta. Toisia käskyttänyt vaativa ohjaaja piinaa nyt kameralla vain itseään ja katsojaa, koska ei pääse sinuiksi taiteensa mielekkyyden kanssa – samalla tunnustaen sen ainoaksi asiaksi, joka tuo hänelle täyttymyksen tunteen.

Kaiken kaikkiaan Arirang on hyvin tervetullut ja (onanistisen aiheen huomioiden) yllättävän tempaava paluu omalla mittapuullaan pitkän hiljaisuuden viettäneeltä Kim Ki‑dukilta. Elokuvan sisältö jää päähän pyörimään, kuten ikävä kyllä sen nimeen liittyvä valituslaulukin.