Jari Mustonen

El juego del diablo (Devil's Exorcist, 1975)

Ohjaaja:

• Jorge Darnell

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jorge Darnell

Jorge Darnellin El juego del diablo valmistui valtavan Manaaja-huuman aikana. William Friedkinin ilmoille ampumista pikkutyttöä riivaavista kauheuksista oli tullut elokuvan saaman suosion myötä kaikista köyhimpienkin tuottajien rakkauden kohde, eikä aikaakaan kun studiossa jos toisessa valmisteltiin omaa variaatiota Linda Blairin kärsimyksistä.

Jos unohdetaan turkkilainen veijari Metin Erksan, joka keksi ahtaa omaan Manaajaansa muurahaisen ja jättikalkkunan risteytyksen (Seytan, 1974), nähtiin maailmalla vuosina 1974 – 1982 varsin tasapaksu kattaus mitä erilaisimpia riivausteemoja. Vähemmälle huomiolle jäänyt Jorge Darnellin El juego del diablo lukeutuu näiden elokuvien vivahteikkaimpiin.

Pienellä budjetilla toteutettu El juego del diablo kierrättää joitakin Manaajan ajatuksia, mutta ennemmin elokuvaa voisi luonnehtia jopa rikkonaiseksi ihmissuhdedraamaksi. Espanjalaisen elokuvan yksi rakastetuimmista nuorista tähdistä Inma de Santis näyttelee siinä mystisistä visioista ja tuntemattoman voiman manipuloinnista kärsivää Sheilaa. Manaaja-teema yliluonnollisine performansseineen ei kuitenkaan missään vaiheessa muodostu tarinan pääasiaksi. On kuin ohjaaja ihastuneena tähteensä – tai budjetin pienuuden takia – kuvaisi ulkoisten kauhujen sijaan teinitytön sisäistä kuohuntaa.

Tarina piirtää kuvan rikkonaisen teinin sielunmaisemasta ilman sen suurempia tehosteita. Kynttilät palavat, seksuaalisuus herää ja uskonto herättää intohimoja, siinä se. Jos kuitenkin miettii muiden Manaaja-rip-offien kömpelöä tehosteilla rahastusta, kääntyy El juego del diablo pidättyväisyys sen parhaaksi eduksi. Elokuva ei hyökkää silmille graafisuudellaan, vaan kolkuttelee sydämiä kevyellä symboliikalla. Ohjaajan herkkä kerronta ja rytmin vaihtelu riittävät hyvin mielenkiinnon ylläpitämiseen.

Santisin ohella myös toinen eurooppalaisen elokuvan kulttihahmo saapui kuvauspaikalle ja puki ylleen tohtorin univormun. Kyseinen herra, Jack Taylor, ehti näytellä pelkästään kolmen vuoden sisällä muun muassa Jesus Francon, Amando de Ossorion sekä León Klimovskyn ohjauksessa. Intiimitunnelmaisen kuvasuunnittelun sai kontolleen Pedro Almodovarin luottomies ja urallaan mm. ¿Quién puede matar a un niño?:n (1976) filmille tallentanut José Luis Alcaine.

Noustakseen essentiaalisten kauhuelokuvien sarjaan olisi El juego del diablo tarvinnut sisälleen jonkin erityisen muistettavan kohtauksen, jollaiseksi ei voi laskea lopun kömpelöä lainausta Roman Polanskin Inhosta (1965). Tällaisenaan sinänsä pätevä annos yliluonnollisuutta lupaa katsojille jatkuvasti jotakin parempaa kuin mitä lopulta jää käteen.

Kulttuurillisesta näkökulmasta El juego del diablo muistuttaa eurooppalaisen genre-elokuvan kulta-ajasta, jolloin kerronta oli taiteellisesti rikasta, eikä musiikkirintamaa vielä näivettänyt syntetisaattoritaustojen läpimurto. Pienimuotoisimmistakin elokuvista tuli omanlaisiaan hiekkapaperilla hiottuja karkeita helmiä, eikä amatöörimäisyyksiä juuri viljelty.

Nykyisiä digihärdellejä katsellessaan voi vain odottaa milloin tekniikan laatu, hinta ja taiteellinen kyvykkyys jälleen kohtaavat ja uudet ikonit syntyvät. Ainekset ja mausteet kun ovat yhä samat, vain tekemisen taito on kadonnut.