Sakari Määttä

Elephant White (Rogue Kill, 2011)

Ohjaaja:

• Prachya Pinkaew

elokuva arvostelu

Ohjaus: Prachya Pinkaew

Prachya Pinkaew tunnetaan lähinnä näyttäviin taistelukohtauksiin perustuvista martial arts ‑toimintaelokuvistaan Ong‑bak (2003), Tom yum goong (2005) ja Chocolate (2008), joissa ei ole mättökohtausten ohella juurikaan muuta sisältöä. Pinkaewin tuorein taidonnäyte Elephant White on hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa eikä se päässyt Amerikassa lainkaan teatterikierrokselle, vaan julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Näyttävän tappelutoiminnan ja muun sisällön puute osoittaa, että suutarin olisi hyvä pysyä lestissään.

Bangkokilainen palkkamurhaaja Curtie Church (Djimon Hounsou; Blood Diamond, 2006) räjäyttää kuoliaaksi ryhmän leipätyökseen ihmisiä salakuljettavia gangstereita. Räjähdyksen keskeltä ilmaantuu nuori ja hentoinen tyttö Mae (Jirantanin Pitakporntrakul), joka etsiytyy myöhemmin tappajan luokse. Mae auttaa omalla tavallaan Curtieta, joka Kurosawan Yojimbosta (1961) tuttuun tyyliin aiheuttaa eripuraa kaupungin suurimpien gangsteriryhmittymien välille. Curtien aikomuksena on pelastaa hänet palkanneen bisnesmiehen tytär pahisten kynsistä.

Curtie tuntuu tarvitsevan erilaisia aseita eri vihollisiaan vastaan (syystä jonka vain käsikirjoittaja Kevin Bernhardt tietää) ja niitä hän saa vanhalta ystävältään Jimmyltä (Kevin Bacon), joka on myös pahasti sotkeutunut alamaailman kiemuroihin.

Djimon Hounsou ja Kevin Bacon, siinäpä vasta taistelupari. Hounsoun hahmo on täysin persoonaton kliseekimppu, jonka kohtalosta on mahdoton kiinnostua. Mies hikoilee näkyvästi lähes jokaisessa kohtauksessaan ja näyttää muutenkin syyllisen oloiselta. Entä mitä ihmettä luotettava Bacon tekee Bangkokissa keskellä Pinkaewin löysää paskapökälettä? Nolaa itsensä. Bacon vääntää vuorosanansa naurettavalla brittiaksentilla ja vaikuttaa muutenkin siltä, että hänet olisi ohjeistettu puhumaan samaan tapaan kuin Jason Statham.

Hahmojen onttoudesta on helppo syyttää käsikirjoitusta, mutta meno on välillä vähän liiankin outoa. Käsikirjoituksen piikkiin voi laittaa paljon muitakin heikkouksia. Esimerkiksi juoni etenee dementikon ajatuksenjuoksun tapaan – samoja elementtejä kierrätetään useaan kertaan hieman muuteltuna sellaisella luupilla, että katsojaa hirvittää. Curtie päättää tappaa jonkun ja hankkii aseita Jimmyltä. Suoritettuaan tapponsa homma alkaa taas alusta.

Henkimaailman mystiikkaa Elephant Whitesta löytyy, mutta sekin varsin epämukavasti tarjoiltuna. Suhteellisen kokemattoman Wade Mullerin kuvaus on tavallaan hyvän näköistä ja harvat toimintakohtaukset ovat varmasti ainakin keskittymishäiriöisten nuorten mieleen. Substanssin puute on kuitenkin musta aukko, jonka sisään katsojan aivosolut hiljalleen virtaavat elokuvan edetessä. Bangkokista ei ole pakotietä.

Elokuvan loppumista odotellessa voi ihmetellä tuotesijoittelun ihmeellistä maailmaa ja tapaa, jolla eri tuotteita (esimerkiksi merkkivaatteita) korostetaan katsojalle. Toisinaan on vaikeaa sanoa jatkuuko elokuva edelleen vai katsooko parhaillaan automainosta. Elephant White ‑nimi sopii sentään elokuvalle melko hyvin merkityksensä takia (se tarkoittaa asiaa, josta on enemmän harmia kuin hyötyä), mutta jonkin aivopierun takia mukaan on pitänyt saada vielä albiino elefanttikin. Lopetus on niin naurettavan ennalta-arvattava ja idioottimaisen typerä, että koko elokuva jättää jälkeensä pahan maun ja hämmentyneen mykistyneisyyden.

Olisi mukava kehua Pinkaewin Elephant Whitea hyväksi yritykseksi jo pelkästään sen tähden, että ohjaaja on selvästi huolissaan ihmissalakuljetuksesta. Tosiasiassa se on huono yritys, jonka lopputulos on katastrofaalisen surkea, äärimmäisen pitkältä tuntuva pahan mielen elokuva. Pelkillä kalkkuna-arvoilla voi nousta hetkeksi ilmaan, mutta niillä ei pitkälle lennetä.