Sakari Määttä

Water for Elephants (Vettä elefanteille, 2011)

Ohjaaja:

• Francis Lawrence

elokuva arvostelu

Ohjaus: Francis Lawrence

Kaikki alkoi siitä, kun näin Twilight-saagasta (2008–2012) tutun Robert Pattinsonin erään nuorille naisille suunnatun lehden sivuilla. Ei, en lue yleensä sellaisia lehtiä – se vain sattui tulemaan vastaan työpaikkani kahvihuoneessa. Ihan tosi. Lehden sivuilla odotti yllätys, joka aiheutti melkein pakkomielteisen kiinnostuksen nuoriherra Pattinsonin uutta Vettä elefanteille ‑elokuvaa kohtaan. "Robert Pattinson – hysteriaa & sirkushuveja", huusi lehden otsikko, ja tähti komeili kuvassa hymyssä suin pitäen molemmilla käsillään kiinni jättiläismäisen elefantin tungettelevasta kärsästä.

Artikkeli aiheutti mielessäni suurta ihmetystä ja herätti kysymyksiä. Onko niin, ettei tämän päivän teinitytöille enää riitä pelkkä kauniin pojan valloittava hymy? Tarvitsevatko murrosikäiset todellakin näin blatantteja vertauskuvia? Kysymykset jäivät askarruttamaan mieltäni, eikä myöhemmin julkaistu trailerikaan antanut vastauksia. Sain käsiini Helsingissä 7.–10.4.2011 pidetyn Artisokka-elokuvafestivaalin katalogin ja esittelyteksti kiteytti elokuvan maksimaalisen koukuttavalla tavalla: "Yhdessä Jakob ja Marlena yrittävät löytää yhteisen sävelen sirkuksen uuden tulokkaan, Rosie-norsun – sekä toistensa kanssa." Siinä kolme palasta aikamme moraalittomimpaan kolmiodraamaan, ellen sitten ole ymmärtänyt koko elokuvan pointtia aivan väärin.

Nyt pitkä odotus palkitaan, kun Vettä elefanteille saa ensi-iltansa. Constantine-ohjaaja Francis Lawrence yhdistää Twilight-tähti Pattinsonin, Walk the Line ‑koriste Reese Witherspoonin, Oscar-voittaja Christoph Waltzin sekä Rosie-nimisen norsun hevosen paskalta haisevaan elokuvaansa. Huhujen mukaan tosielämässä Pattinson otti roolin vastaan 42‑vuotiaan, yli 4000 kiloa painavan elefantin takia. "Kun Robert näki norsun, hän lumoutui ja ihastui siihen niin paljon, että halusi ehdottomasti näytellä Jakobin roolin.", eräs R‑Pattzin näyttelijäystävä kertoo.

Eletään 1930‑lukua laman runtelemassa Amerikassa. Jakob jää orvoksi hänen vanhempiensa kuoltua auto-onnettomuudessa. Eläinlääkäriopinnot keskeytyvät, ja pankki takavarikoi kodin velkojen takia. Jakob päätyy sattumalta sirkusseurueelle kuuluvaan junaan ja ystävystyy sirkuslaisten kanssa nopeasti rakastuen joukon kirkkaimpaan tähteen, Marlenaan (Witherspoon). Sirkuksen johtaja on Marlenan äkkipikainen ja väkivaltainen aviomies August (Waltz), joka ottaa Jakobin siipiensä suojaan kouluttamaan Rosie-norsua, sirkuksen uusinta tulokasta. Jakobin ja Marlenan salasuhteen paljastuessa seuraa ongelmia.

Vettä elefanteille ei olekaan vain kaksimielisiä vertauskuvia vilisevä ultimaattinen kärsänhyväilyelokuva tai edes Pattinsonin naamavärkillä ratsastava sirkuspelleily. Sara Gruenin samannimisen romaanin pohjalta työstetty käsikirjoitus onnistuu peittämään lähes täysin pinnan alla kytevät näkymättömällä musteella kirjoitetut kaksimielisyydet, joita elokuvasta löytyy kylliksi, jos sen ottaa lähempään tarkasteluun.

Elokuvan haukkuminen on turhaa, joten keskitytään hyviin puoliin. Tarina kerrotaan takaumana, ja kehystarinassa eläkeiässä oleva Jakob (Hal Holbrook) tilittää historiaansa nuorelle sirkustirehtöörille. Sen parasta antia on kohtaus, jossa Jakob kehuu nuoren miehen korva‑ ja kasvolävistyksiä kauniiksi. Pian Vettä elefanteille pääsee kunnolla käyntiin, ja kuulemme Pattinsonin kertovan eläinlääkäriopinnoistaan ja kuinka hän on joutunut liian monta kertaa työntämään kätensä lehmän perseeseen. Jakobin päätyessä myöhemmin sirkuksen mukaan hänen erityistaidoilleen tulee käyttöä. Mies sopeutuu oikein hyvin kaikenlaisten villieläinten ja sirkusfriikkien joukkoon, vaikka tyypillisiä hahmoja – kuten parrakasta naista – ei elokuvassa nähdäkään. Kuin vastapainona sille Jakob jakaa asuintilansa Kinko-nimisen kääpiön (Mark Povinelli) kanssa, jonka räksyttävä Jack Russell ‑terrieri on osuvasti nimetty Queenieksi.

Pian Jakob nähdään lapioimassa hikisenä lantaa sirkusteltan edessä. Kuvaaja Rodrigo Prieton kamera siirtyy saman otoksen aikana luontevasti hiukan sivummalle, ja kuva kiinnittyy puhtoiseen Marlenaan ja tämän valkeaan ratsuun. Muutamaa kohtausta myöhemmin Marlena lauleskelee lastenlaulua samalla kun Jakob pamauttaa hevosen pistoolilla kuoliaaksi. Prieto ja ohjaaja Lawrence pitävät hyvää huolta siitä, että kuvat ovat usein tarkkaan harkittuja potretteja. Teiniyleisön astellessa ulos teatterista on aivopesu ja tutustuttaminen Pattinson-kulttiin jo täydessä vauhdissa.

Pattinson ja Witherspoon ovat elokuvan tähtiä, mutta pienempiin rooleihin jäävät Waltz sekä Rosie-elefantti näyttelevät huomattavasti vakuuttavammin. Waltzin August-hahmossa on samaa painostavaa kylmyyttä kuin Hans Landalla Kunniattomissa paskiaisissa (2009). Rosie hurmaa jokaisessa kohtauksessaan, eikä ihme, että Pattinsonkin meni hänestä sekaisin. Luvassa on lämminhenkistä kärsäromantiikkaa ja kaksimielisiä huomioita, kun Jakob päästetään hoitamaan norsua. Rosie innostuu kertaalleen jopa hieman roiskimaan kasvoista roikkuvalla elimellään.

Vettä elefanteille sisältää jokaiselle jotain. Pattinson ottaa pariin kertaa mukavasti turpiinsa, mutta jotain sitäkin parempaa tapahtuu. Elokuvan parhaassa jaksossa Jakob joutuu "hitleröinnin" uhriksi ja herää kostean illan jälkeen tynnyristä pelleksi maskeerattuna muistamatta edellisillasta mitään. Hiukan myöhemmin hän saa huomata jotain vielä järkyttävämpää, mutta se jääköön tässä yhteydessä salaisuudeksi.

Vettä elefanteille saa tällä kertaa arvosanaksi neljä tähteä viidestä. On hyvä kuitenkin huomioida, että pistemäärä on annettu Pattinsonia ainakin potentiaalisesti fanittavan ihmisen tai muun olennon näkökulmasta. Normaaliolosuhteissa kaltaiseni nihilisti saattaisi suhtautua siihen hiukan toisella tavalla ja taipua jopa pitämään sitä huonona elokuvana, mutta omalla kohdallani aivopesu on jo tapahtunut. Jos pistemäärä ei ole mielestäsi oikeutettu tai olet muuten loukkaantunut juuri lukemastasi tekstistä, niin ei voi mitään. Huono tuuri. Ime kärsää.