Markus Sorsa

The Black Six (1973)

Ohjaaja:

• Matt Cimber

elokuva arvostelu

Ohjaus: Matt Cimber

Kun taidehistoriassa puhutaan tyylikausista, tavataan ne yleensä jakaa kolmeen osaan: kasvuvaiheeseen, loistokauteen ja rappioon. Kasvuvaiheessa tyyliin sekoittuu vielä vaikutteita aiemmista kausista ja se etsii ominta ilmaisuaan, jonka se saavuttaa loistokaudella. Rappiokaudella ideat loppuvat, alkaa uusien ilmaisutapojen etsintä ja samalla siirtymä kohti seuraavaa tyyliä. Sovelletaanpa tätä mallia nyt härskisti blaxploitaatioon, esimerkkielokuvana Matt Cimberin vuonna 1973 ohjaama The Black Six.

Alkuun pieni soveltava kertaus: bläkkärien kasvuvaiheen pohjustavia elokuvia olisivat teorian mukaan vaikkapa Hollywoodissa tehdyt rotukysymyksiä ruotineet draamat, kuten In the Heat of the Night (1967), To Sir, with Love (1967) ja Guess Who's Coming to Dinner (1967). Menestyneet tuotannot nostivat afrikkalais-amerikkalaiset teemat esille, mutta antoivat myös lupausta siitä, että lippuluukulla voisi käydä kuhina. Näiden suurelokuvien ohella tietä loistokaudelle kivesivät usein esibläkkäreiksikin mainitut pienemmät, ja jo genremäisemmät, tuotannot kuten Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971) sekä Ossie Davisin mainio Cotton Comes to Harlem (1970).

Blaxploitaation loistokauden voi katsoa alkaneen Gordon Parksin suurmenestyselokuvasta Shaft (1971). Se oli tärkeä teos genren kehityksessä vakiinnuttaen loistokauden määrääväksi modukseksi katu-uskottavan urbaanin toimintaelokuvan, usein komediavivahteella. Loistokauden olennaisimmat teokset kuten Superfly (1972), Truck Turner (1974), Across the 110th Street (1972), Detroit 9000 (1973), Coffy (1973) ja Foxy Brown (1974), vain muutamia nimetäkseni, kuuluvat kaikki tähän luokkaan.

Ja sitten rappioon. Shaftin menestyksen myötä kakkua jakamaan halusivat yhä useammat, ja urbaanin toimintaelokuvan käydessä jo hieman tutuksi, toistuva resepti oli alkaa tehdä genrehybridejä, joissa yhdistettiin mustaa sisältöä muihin etabloituneisiin genreihin. Fred Williamson laittoi stetsonin päähän bläkkäriwestenissä Boss Nigger (1975), torahampailla tyttöjä kutitteli Blaculassa (1972) William Marshall ja Fred Williamson oli asialla uudestaan kansainvälisissä agenttitouhuissa elokuvassa That Man Bolt (1973). Tehtiin myös suorahkoja remakeja kuten Cool Breeze (1972), missä pohjana oli John Hustonin klassikko-noir The Asphalt Jungle (1950) sekä The Wiz (1978), jossa Ozin ihmemaan touhut kuvitettiin uudelleen mustemmalla paletilla. Jim Kelly taas tahollaan loi uraa yhdistämällä kungfun ja blaxploitaation.

Tekijäpuolella bläkkäreitä alkoivat myös tehtailla herrat kuten Cirio H. Santiago, Al Adamson ja The Black Sixin ohjaaja Matt Cimber, joilla ei ollut afroamerikkalaista taustaa. Cimber oli italialais-amerikkalainen pienten tuotantojen jobbari, joka muistetaan parhaiten kulttikauhuelokuvastaan The Witch Who Came from the Sea (1976).

Cimberin ansaintalogiikka on ilmeinen kun The Black Sixiä katsoo: jo alkuteksteissä käy ilmi, että nimiosan kuusikkoa esittävät tähdet eivät ole rooleihinsa valikoituneet näyttelijänlahjojensa perusteella. Jokaisen "näyttelijän" nimen alle on nimittäin kirjattu edustamansa seura amerikkalaisen jalkapallon ammattilaisliigassa NFL:ssa. The Black Six on myös genrehybridi, biker-bläkkäri, joka ammentaa vähän westerneistäkin.

Tarina on simppeli, kuusi Vietnamin sodasta palannutta veteraania kiertelevät prätkillään USA:n syvässä etelässä eläen rintamaeläkkeillään ja tekemällä hanttihommia. Punaniskoja moinen vapaus tietysti kaihertaa, ja joka käänteessä heinähatut ovatkin haastamassa sankareitamme tappeluihin. Pian kuuden joukosta valikoituu päähenkilöksi Gene Washingtonin (San Francisco 49ers) karismattomasti esittämä, vakavuuteen ja synkkyyteen taipuvainen Bubba Daniels, jonka veli on kotopuolessa kuollut hämärissä olosuhteissa. No, kuuden miehen porukallahan sitä sitten ajellaan asiaa tutkimaan, ja ennen pitkää käykin ilmi, että viharikoksen takana on paikallinen rasistinen prätkäjengi, jonka johtajan pikkusiskon kanssa Bubban veli oli heilastellut. Seuraa lopputaistelu.

The Black Six on innottomasti kirjoitettu, kömpelösti ohjattu ja huonosti näytelty rappiokauden rahastusbläkkäri, joka alkupuolen lupauksista huolimatta vakavoituu Bubbaan keskittyessään heikoksi draamaksi. Ainoat huomionarvoiset seikat ovat David Moscoen rutiinigroovy mutta itseään toistava musiikki, alkupuolen hellyyttävän kömpelöt interaktiot Black Sixin ja punaniskojen välillä sekä töksähtävä pessimistinen lopetus, joka ei oikein sovi yhteen muun elokuvan neutraalin sävyn kanssa. Vastapuolen rasistibikeritkin jäävät turhan vähälle huomiolle, mikä on valitettavaa etenkin, koska koko elokuvan herkullisin hahmo on viikinkikypärää käyttävä maripää Thor (Ben Davidson), joka kyllä tuo hymyn huulille karismaattisella hölmöilyllään.