Markus Sorsa

The Baron of Arizona (Uhkapeliä Arizonassa, 1950)

Ohjaaja:

• Samuel Fuller

elokuva arvostelu

Ohjaus: Samuel Fuller

Klassisen Hollywoodin virallinen toisinajattelija ja vastarannankiiski Samuel Fuller teki ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta, tai kenties juuri niistä johtuen, mahtavan elämäntyön elokuvan parissa. Ja vaikka Fullerin elokuvia on harvoin tavattu kuvailla suurten yleisöjen rakastamiksi, etenkin ammattilaisten ja elokuvataidetta arvostavien harrastajien piirissä miehen arvostus on aina ollut suurta. Fuller oli totuudenpuhuja, joka käsitteli vaikeita ja kiistanalaisia aiheita usein vuosia ennen muita. Konservatiivisessa Hollywoodissa ja sen ulkopuolellakin työskennelleen Fullerin uraan mahtuu niin mahtavia täysosumia kuin hutaistuja välitöitäkin. Jälkimmäisiä tosin vähemmän.

Fuller tuli elokuvaan kynä aseenaan. Rikosjournalistina ja ‑kirjailijana aloittanut mestari ajautui luontevasti käsikirjoittajaksi jo 30‑luvulla. Rikos olikin aihe, joka seurasi Fulleria koko uran ajan. Toinen tärkeä genre oli sota, jonka rumat kasvot Fuller sai nähdä omakohtaisesti toisessa maailmansodassa taistellessaan jalkaväessä Euroopan rintamilla. Sodan jälkeen Fuller palasi elokuvan pariin ensin käsikirjoittajana ja sitten ohjaajana.

Tarinan mukaan Fuller sai tilaisuutensa kameran takana luvattuaan ohjata ilman eri korvausta kolme käsikirjoitustaan tuottaja Robert Lippertin yhtiölle. Nämä kolme elokuvaa olivat: I Shot Jesse James (1949), The Baron of Arizona (1950) sekä Steel Helmet (1951). Näistä Steel Helmet on tunnetuin ja se mainitaan usein Fullerin läpimurtona. Se on taitava, sotilaan iholle menevä intiimi sotakuvaus ja ylipäänsä myös yksi harvoista Korean sotaan sijoittuvista elokuvista.

The Baron of Arizona oli siis Fullerin toinen ohjaustyö. Se perustuu tositapaukseen ja kronikoi vuosina 1843–1914 eläneen James Reavisin tarinaa. Yhdysvaltain länsilaajeneminen, tuttavallisemmin villi länsi, on amerikkalaisen kulttuurin myyttinen suuri kertomus, kansakunnan synty. Nuoren valtion arvostukset heijastelevat tänäkin päivänä niitä todellisia ja kuviteltujakin arvoja ja ihanteita jotka ohjasivat nyttemmin jalustalle nostettujen huijareiden ja pikkurikollisten toimia kilpajuoksussa Mississipiltä Tyynellemerelle rahan ja vallan perässä.

Arizonan paroni James Addison Reavis oli kunnianhimoinen huijari, joka väärentämällä maanomistusasiakirjoja sekä luonnonvaroista kiinnostuneiden keinottelijoiden ja rautatiemiesten tuella väitti olevansa oikeutettu ottamaan haltuunsa 47000 neliökilometriä Arizonan maa‑alaa. Itsenäisiä valtioita tarkastellessa Reavisin vaade vastaa melko tarkalleen Bhutanin pinta-alaa. Mitä röyhkeämpi huijari, sitä suurempi legenda.

Fuller maalaa paronista luihun mutta määrätietoisen kuvan. Vincent Pricen herkullisesti tulkitsema Reavis hallitsee jokaista kohtausta kytevää karismaattista kiihkoa uhkuvana, kirjaimellisesti suuruutensa tyhjästä väärentävänä nousukkaana, joka omaksuu roolinsa niin hyvin, että katkeran lopun koittaessa raja harhakuvien suuruuden ja todellisuuden välillä on jo hämärtymässä.

Tavallaan kyseessä onkin suurmieselämäkerta, sillä vaikka lopussa pudotaan korkealta, kuvaa Fuller silti huijauksen kehityksen kaarena, jossa arvostusta saa asiansa osaavan ammattimiehen totaalinen omistautuminen elämäntyölleen. Eli kunniassa ovat kuitenkin amerikkalaiset, miksei yleismaailmallisetkin hyveet, missä vuosien kovalla työllä voi saavuttaa menestyksen, amerikkalaisen unelman. Mutta valheelle ja epärehellisyydelle rakentaessa valuu kovakin työ lopulta hukkaan. Teemat ovat siis samat kuin myöhemmin De Palman Scarfacessa (1983). Erona on tosin se, että siinä missä Tony Montana kaatuu omaan vainoharhaisuuteensa, joutuu Reavis lähinnä omatuntonsa uhriksi ymmärrettyään vaimonsa kautta mikä elämässä todella on merkityksellistä.

Suurin hukattu mahdollisuus The Baron of Arizonassa, ja vielä sangen epä‑fullerilaisittain, on Reavisin vaimokseen kasvattaman latinotytön hahmon alikäyttö. Kypsä Fuller olisi varmasti ladannut huijarin hyväksikäyttämän (mutta aidosti rakastaman) nukkevaimon hahmoon muutakin syvyyttä kuin puhtoisen moraalisen hyvän mittapuun. Yksiulotteisuudessaan Ellen Drewn esittämä Sofia jää nyt kovin kalpeaksi ja kliseiseksikin, eikä Drew'n neutraalin puiseva suoritus tilannetta juurikaan auta.

Elokuvana The Baron of Arizona on kuitenkin, kuten mainittu, Vincent Pricen show ja karismallaan tähti pitää Reavisin hahmon kauttaaltaan mielenkiintoisena. James Wong Howen rutiinimestarillinen kuvaus on kaunista katsottavaa, ja toki huokeista lähtökohdistaan huolimatta tuotannollisesti muutkin osa‑alueet, kuten musiikki, huokuvat Hollywoodin kulta-aikojen anonyymia ammattitaitoa. Etenkin Reavisin Euroopan matka on juuri sitä sympaattisesti studioon lavastettua Hollywood-kitschiä, missä mustalaisten leirinuotiolla kitarat soivat ja hienostuneiden aatelisten suuret tunteet leiskuvat rappeutuvissa linnoissa ja luostareissa.

The Baron of Arizona on mielenkiintoinen ja katsomisen arvoinen elokuva ihan sellaisenaan, mutta kontekstissa Fullerin myohempää omaäänisempää tuotantoa vasten se vaikuttaa lähinnä tekniseltä harjoitustyöltä. Jo seuraavassa elokuvassaan, Steel Helmetissä, Fuller tavoittaa sen itselleen tyypillisen kantaaottavan pessimismin sävyn ja eetoksen, missä puheenvuoro ja kerronnan ääni ei mene suurmiehelle (tai sellaiseksi pyrkivälle), vaan sille maan matoselle ja häviäjälle, jolle selviytyminen joko sotatanterella tai urbaanissa viidakossa on jo voitto sinällään.