Sakari Määttä

Sweatshop (Verta tanssilattialla, 2009)

Ohjaaja:

• Stacy Davidson

elokuva arvostelu

"One Hammer... No Prisoners."

Ryhmä nuoria murtautuu hylättyyn varastorakennukseen järjestääkseen huumeiden, viinan ja vapaan seksin sävyttämät rave-bileet ja tulee yön mittaan tapetuiksi zombidemonien sekä alasinmoukarilla ja yli‑inhimillisillä voimilla varustetun sekopään toimesta. Sweatshopin high concept ‑juonesta ei juuri sen enempää ole mahdollista selittääkään. Sen tapahtumat liittyvät Sweatshop: Hide 'n' Shriek ‑nimiseen sarjakuvaan, jossa hieman valotetaan elokuvan alkuasetelmia. Sarjakuva tehtiin promomateriaaliksi ja sitä levitettiin elokuvan dvd‑julkaisujen yhteydessä.

Katsomiskokemuksena Sweatshop aiheuttaa melkoisia ällistysreaktioita. Se on slasher-elokuva, jonka kohtauksissa ei ole usein järjen häivääkään, eivätkä ne liity mihinkään tapahtumien jäädessä usein vaille järkeenkäypää selitystä. Kyseessä ei siis todellakaan ole "eheää tarinankerrontaa", kuten esimerkiksi Dread Centralin elokuvakriitikko kuuluttaa Night Visionsin katalogin esittelytekstissä. Välillä muka pedataan juonikuvioita vaikka mihin suuntiin, mutta niitä ei viedä missään vaiheessa loppuun saakka. Sweatshopin loputtua on helppo todeta, että kyseessä on aivan uskomattoman surkea elokuva, jolla ei ole juuri mitään arvoa. Tarkempi pohtiminen kuitenkin osoittaa, ettei asia ehkä olekaan ole aivan niin yksinkertainen.

Elokuvan järjettömyys aiheuttaa sen, että viimeistään pari tuntia sen loppumisen jälkeen tapahtumat herättävät jo useitakin kysymyksiä – jos elokuvalle suostuu suomaan edes muutaman ajatuksen sen sijaan, että pyyhkisi koko kokemuksen aivoistaan. Sweatshopissa on kaikkea mitä amerikkalainen ADHD-sukupolvi tarvitsee, mutta samalla hemmotellaan myös vanhan koulukunnan gorehoundeja tuomalla ruutuun yliampuvan suuret määrät tekoverta ja toinen toistaan kovempia huippukohtia, joissa teinejä pistetään lihoiksi ihastuttavilla tavoilla. Mukana on myös punkkareista, gooteista ja muusta sekalaisesta sakista koostuvan porukan viljelemää pervoa huumoria ja välillä vilautellaan vähän tissejäkin.

Teinien kohtalosta ei katsoja voisi paljon vähempää välittää, mutta heitä listivä tappaja edustaa uhkaavaa voimaa toisin kuin esimerkiksi Perjantai 13. ‑elokuvasarjan Jason, joka kuolemattomuudestaan ja supervoimistaan huolimatta onnistuu vain harvoin aiheuttamaan mitään erityistä pakokauhua. "The Beast" ‑nimellä elokuvassa kreditoidun tappajan apureina on useita zombimaisia olentoja, joiden lihanhimo on kyltymätön. Maskeerauksensa puolesta olennot tuovat mieleen Lamberto Bavan kasarihitissä Demons (Dèmoni, 1985) riehuvat riivatut, vaikka lähempi tarkastelu ei enää kestäkään vertailua. Olentojen alkuperän selittämiseen ei Sweatshopissa käytetä hetkeäkään, kuten ei muuhunkaan selittelyyn.

Sweatshopin meno on täysin pidäkkeetöntä läträämisen osalta, mutta kokonaisuuden järjettömyys tekee siitä pitämisen todella vaikeaksi. Ohjaus kärsii ajalle tyypillisestä salamaleikkaamisesta, jolla estetään huomion liika kiinnittyminen maskeeraukseen tai efektien laatuun, vaikka gore sinänsä onkin elokuvan tasokkainta antia. Kuvaus (josta vastasi ohjaaja itse) on myös onnistunutta ja hyötyy siitä, että elokuva on luultavasti oikeastikin kuvattu yhdessä varastorakennuksessa. Jos elokuvassa olisi juonta tippaakaan enempää kuin mitä siinä on, tai jos tapahtumia selitettäisiin missään vaiheessa, olisi kokonaisuus vielä huomattavasti heikompi.