Jari Mustonen

Les 7 Jours du talion (7 Days, 2010)

Ohjaaja:

• Daniel Grou

elokuva arvostelu

Ohjaus: Daniel Grou

Se olisi voinut olla kaunis päivä, mutta koko elämäsi muuttui. Lapsesi, joka aamulla lähti kouluun, ei koskaan saapunut perille. Kun hänen ruumiinsa löydetään läheisestä metsästä, saat tietää hänen tulleen raiskatuksi. Joitakin päiviä myöhemmin poliisi soittaa saaneensa kiinni tekijän, vastikään alueelle muuttaneen 31‑vuotiaan työläisen. Mitä teet?

Bruno Hamelin mielessä kypsyy kysymykseen vastaus murhaajan oikeudenkäynnin lähestyessä. Ei tarvita kuin huolellinen suunnitelma, paljon rahaa, syrjäinen tila ja oikeat välineet. Aikaa Hamelilla on, eikä rahasta ole puutetta, sillä hän on ammatiltaan kirurgi. Ainoa mitä hän tarvitsee on syyllisen käsiinsä – ja lujan tahdon.

2000‑luvun ensimmäinen vuosikymmen tullaan eittämättä muistamaan väkivaltafiktion uudesta inhorealistisesta asusta. Väkivaltaa on viimeisten vuosien aikana pohdittu niinkin runsaasti, että sekin vähä minkä Les Sept Jours du talion tarjoaa teeman loppuun kulutettuihin aineksiin tuntuu virvoittavalta. Utahissa vuoden 2010 tammikuussa järjestetyillä Sundancen elokuvafestivaaleilla ensi-iltansa saanut Les Sept Jours du talion onkin jälleen yksi osoitus siitä kuinka modernin elokuvataiteen sydän sykkii marginaalissa valtavirran ulkopuolella, joskin vaivalloisesti. Noin kahden miljoonan euron budjetilla tuotettu Les Sept Jours du talion oli jo festivaalikierroksensa aikana on‑demand ‑myynnissä, ja päätyi nopeasti myös dvd‑markkinoille ilman selkeän teatterikierroksen tuomaa taloudellista turvaa.

Kyseessä on kuin hitaasti liikkeelle lähtevä juna. Hieman harhaanjohtavasti gore-efekteillä markkinoitu, Daniel Groun ohjaama ja Patrick Senécalin (alkuperäisen romaanin tekijän) käsikirjoittama Les Sept Jours du talion alkaa pitkillä hiljaisilla jaksoilla, joiden yllä leijuu edessä odottavan sovituksen eli koston vääjäämätön tuoksu. Ensimmäisistä kuvista alkaen Grou pohjustaa lopun psykologisia rakenteita, joissa analyysi väkivallan vaikutuksista kietoutuu kierros kierrokselta tiiviimmin sen tekijän, Claude Legaultin näyttelemän isän, ympärille. Väkivallan kuvauksena elokuva muistuttaa etäisesti Lars von Trierin Antichristia (2009), mutta auki levitettynä – kuin kyseessä olisi triermäisen metafyysisen spiraalin sijaan yksi pitkä matka, joka voi jatkua vain suorana eteenpäin.

Groun luoman matkan salaisuus on siinä, että elokuvan käsittelemän ja jo lähes loppuun kulutetun kostotematiikan sijaan se hiljalleen irtautuu omalle, kohti tuntematonta vievälle tielleen. Oikeastaan se on ainoa mahdollisuus. Seitsemän päivää, jotka Hamel aikoo käyttää lapsensa raiskanneen miehen kiduttamiseen ennen antautumistaan virkavallalle, on pitkä aika. Se vaatii syvän vihan ja ahdistuksen, jonka keskeltä päähenkilömme pian löytää itsensä. Hänen edessään odottavan avuttoman lapsen murhanneen ihmisen kohtalosta kasvaa kohtaus kohtaukselta korvike jollekin syvemmälle ja pelottavammalle. Veren jäädessä hiljalleen taustalle, nousee pintaan syrjään vetäytyneen ja oikeuden omiin käsiinsä ottaneen isän sisäinen konflikti, jossa uhristakin tulee sivuhahmo.

Hamelin sydämessä kasvavan pelon voi tiivistää kahteen kysymykseen: mitä jos hänen tekonsa tekee hänestä pahemman ihmisen kuin vihansa kohde? Entä mitä jää jäljelle koston jälkeen? On kuin pahantekijä olisi viimeinen muisto Hamelin omasta lapsesta. Kerronnallisesti tavattoman pienimuotoinen mutta vahva Les Sept Jours du talion kulkee eteenpäin yksinkertaisten ja lähes päälle liimatuilta vaikuttavien, mutta yhtä kaikki toimivien juonielementtien varassa. Oikeastaan vasta lopun lähestyessä saattaa elokuvan harmaan ja hitaasti aukeavan alun nähdä jo itse asiassa kertoneen päähenkilöiden perheidyllin (missä elokuva tuo mieliin Michael Haneken analyysit) ja sitä kautta modernin, mekaanisen yhteiskunnan lähtökohtaisesta ahdistuneisuudesta.

Vaikka elokuva sisältää vain muutaman ulkokohtauksen, juuri Québecissä sijaitseva järvimaisema muistuttaa koleudellaan ihmisen ja luonnon välisestä yhteydestä, jossa kuolema on osa luonnon normaalia, seremoniatonta kiertokulkua. Viimeisen sinetin tarinalle antavat näyttelijät, Legault, ja uhrin roolissa nähtävä Martin Dubreuil, jonka hahmo on itse kärsinyt runsaasti lapsuudessa. Hänen päänsä sisälle jää kylmä, vain muutamassa lauseessa esiin tuleva tarina – pahuus kun harvoin pukee itsensä helppoihin analyyseihin. Yksinkertainen, osittain väärinymmärretty lopputulos haastaakin katsojat päättymättömälle koston tielle, jossa ei tunneta valtavirtaelokuvan konventioita, saati amerikkalaista lopetusta.

Les Sept Jours du talion on vahva esikoinen aiemmin tv‑sarjojen parissa työskenneeltä Groulta. Sen toivoisi saavan laajan huomion jo pelkästään inspiroidakseen kanadalaisen kauhuelokuvan uuden tulemisen. Tai vähintään syventääkseen modernin väkivaltakuvaston usein yksiulotteista näkökulmaa katsojien odotuksiin.