Jari Mustonen

L'été meurtrier (Intohimon ja koston kesä, 1983)

Ohjaaja:

• Jean Becker

elokuva arvostelu

Ohjaus: Jean Becker

Raiskaus, muisto, ja sovitus. Jean Beckerin aikoinaan valtavan suosion osakseen saanut L'été meurtrier naitti valkokankaille hienovaraisessa draamassa kesäisen maalaisidyllin ja yhden oman aikansa valovoimaisimmista näyttelijättäristä, vastikään Cannesissa palkitun Isabelle Adjanin (Possession, 1981). Etelä-Ranskan auringon alla pieneen kylään syntynyt Fiorimonto kohtaa elämänsä naisen, mutta löytää pian itsensä täydellisen katastrofin keskeltä, kun naisen mieleen kätketyt salat paljastuvat.

L'été meurtrieria voisi luonnehtia kypsän ihmisen kostodraamaksi, joka suoraviivaisen "elä ja kuole" ‑filosofian sijaan antautuu pohtimaan tragediaa ristiriitojen kirjona, draamana ja farssina. Aistillisen Adjanin (joka voitti roolistaan toisen Césarinsa) myötä hengittävä elokuva tarjoaa samasta kulhosta sekä annoksen kirsikoita kermavaahdossa että ihmismielen mekaniikkaan kätkeytyvää epäoikeudenmukaisuutta; tarinan keskiössä nähtävä Ella kun aloittaa leikkinsä Fiorimontolla löytääkseen vastauksia menneisyyteensä.

Akira Kurosawan Rashōmonin (1950) tavoin juuri menneisyys osoittautuu ristiriitojen sävyttämäksi, sillä se on ihmismuistin ailahtelevuuden ja narsistisen sokeuden myrkyttämä. Ellan kaipaaman vapautumisen sijaan menneisyys tarjoaa hänelle kauhukuvan, joka lopulta tulee määrittelemään kaikkien hänen kohtaamiensa ihmisten kohtalon. Se alkaa, kun hän haluaa naida pienessä kylässä asuvan Fiorimonton ja kostaa tämän kautta äitinsä kokemat kauheudet, sekä lunastaa siten takaisin lapsuutensa muiston.

Beckerin eroottinen leikki liikkuu ohuen juonen varassa, eivätkä sen käännekohdat ole alleviivattuja. Ehkä kuitenkin juuri siksi Adjanin (ja hänen vastanäyttelijänään nähtävän Alain Souchonin) varaan ripustettu arkinen kuvaus tarjoaa uskottavan maailman, joka vie mukanaan. Ohjaaja Jeanin veljen (Étienne Beckerin) tallentama miljöö syntyy ja kuolee yleisön silmien alla. Ellan ympärille kietoutuvaan tragediaan on palkitsevaa uppoutua, sillä se herättää lopulta vastausten sijaan kysymyksiä.

Kotimaassaan pienoiseen kulttimaineeseen yltänyt elokuva nähtiin 80‑luvun alussa myös Suomessa, mutta on sittemmin jäänyt harmittavan vähälle huomiolle (yhtä televisioesitystä lukuun ottamatta). Eikä vähiten siksi että Sébastien Japrisotin romaaniin perustuvan tarinan monisyinen lopetus haastaa ironiallaan Suomenkin vuokramarkkinoilla menestyneiden vigilante-elokuvien tarkoituksellisen suoraviivaisuuden, ja kyseenalaistaa koko maskuliinisesta ajatusmaailmasta kumpuavan koston tematiikan.

Kenties sattumaa, mutta Beckerin valitsema viimeinen kuva onkin kuin pastissi, tai oikeammin irvikuva väkivaltafiktiota vuosikymmenen ajan hallinneen Sam Peckinpahin henkilökohtaisimman ohjaustyön (Tuokaa Alfredo Garcian pää, 1974) ytimestä.

Viime kädessä aistikas L'été meurtrier on elokuvana kaunista katseltavaa. Sen tarina johdattaa kuitenkin unohdukseen, hetkeen jona maailma sulkeutuu. Adjanin tietoisen vihjaileva keho samoin kuin elokuvan yksinkertaiset karikatyyrit viettelevät katsojia tuntemaan ranskalaisen kesän aikana annettavat lupaukset, ja myös sen kuinka eri hyväksikäytön muodot muuttuvat turmeleviksi. Kun totuus, joka joskus oli olemassa katoaa – jää jäljelle toisenlainen todellisuus. Ehkä elokuvan ytimen tiivistääkin parhaiten erään kirjailijan virke:

"Maailma on komedia ajatteleville; tragedia niille jotka tuntevat."
— Horace Walpole

Japrisotin tarina ja Beckerin ohjaus viettelevät tuntemaan. Ajatusten aika on vasta myöhemmin. Vasta niiden aikana selviää kuitenkin Beckerin ja Adjanin sommitteleman episodin sarkastinen luonne, sen kyky nauraa ihmiselon turhamaisuudelle.

Elokuvan maalailevasta musiikista vastaa Oscar-palkittu Georges Delerue. Kotimaassaan Ranskassa L'été meurtrier lukeutui valmistumisvuotensa katsotuimpiin.