Mikko Koivisto

Detonation! Violent Games (1976)

Ohjaaja:

• Teruo Ishii

elokuva arvostelu

Ohjaus: Teruo Ishii

William Shakespearen nimen mahduttaminen Teruo Ishiin ohjaaman moottoripyöräjengielokuvan tekijäkrediitteihin ei ole aivan helppo tehtävä. Detonation-sarjan toinen osa Violent Games kuitenkin mahdollistaa sen ainakin pienoisen aasinsillan kautta. Niin ikään pieneksi kulttuuriteoksi laskettavana ansiona Violent Games hakee inspiraationsa vuoden 1961 musikaalista West Side Story, joka siirsi Shakespearen Romeo ja Julia ‑tarinan 1950‑luvun Amerikkaan. Ishii on Violent Gamesissä lainannut West Side Storyn tarinallisen rungon – sekä tanssivat gangsterit – oman jengisaagansa mausteeksi. Detonation-sarjaan jo alun alkaenkin nihkeästi suhtautuneen ohjaajan virallinen selitys teolle oli, että hän ajatteli sen tekevän elokuvasta viihdyttävämmän.

Ishii oli oikeassa: Violent Games on edeltäjäänsä Violent Ridersia (1975) parempi elokuva juurikin klassikkovarkauksiensa ansiosta. Sormiaan napsuttelevat ja parhaimmillaan muutaman tanssiliikkeenkin taittavat jengiläiset ovat siinä määrin inspiroiva näky, että ohjaajan olisi suonut vieneen tyylinsä loppuun saakka ja lisänneen elokuvaan täysimittaiset musikaalinumerot. West Side Story ‑pohjan myötä tarinan suhteen ei luonnollisesti ole luvassa suuria yllätyksiä, mutta ainakin juoni pysyy tällä kertaa koossa. Tuttujen kuvioiden sijoittaminen eksploitaatioympäristöön on sen verran veikeä konsepti, että mielenkiinto pysyy yllä vaikka lopputuloksen tietääkin etukäteen.

Hieman valitettavampaa on se, että Ishiin näkemys West Side Story ‑lainauksien höydyllisyydestä on totta myös vastakkaiselta suunnalta tutkailtuna: Violent Games tarvitsee niitä. Sarjan aloitusjakson nähneelle Violent Gamesilla ei ole muilla osa‑alueilla paljoakaan uutta tarjottavaa. Moottoripyörien ja vauhdin hurman kuvauksessa jäädään jopa pykälän verran edeltäjästä jälkeen, eivätkä tarinan eksploitaatioelementitkään sijoitu Ishiin omalla asteikolla erityisen korkealle. Violent Gamesin loppukahakka on kuitenkin huomattava parannus verrattuna edellisen elokuvan päättäneeseen säheltämiseen. Tällä kertaa kaaokseen on löydetty selkeä sävel, ja onpa mukaan on heitetty muutama miellyttävän väkivaltainen yliajokuolemakin.

Näyttelijäkaartista tiputetulle Sonny Chiballe ei ole löydetty korvaajaa, mutta muutoin roolitus suhteellisen hyvällä mallilla. Sarjan tähtenä jatkavan Kouichi Iwakin esittämä Black Panthers ‑jengipomo jää tällä kertaa hieman taka-alalle tarinan keskiöön noustessa pikkusisko Yukin sekä kilpailevan jengin Red Baronsin leiristä tulevan kilpa-ajaja Masamin kielletty suhde. Romanssille ei heru miehistä ymmärrystä, vaan ainoastaan Yukin työtoverit ompelimolla sympatisoivat tyttöparan kohtaloa. Tarinan keskeiset naishahmot ovat kaikki kilttejä tyttöjä, vaikka Yukin roolia esittääkin nunsploitaatioklassikko School of the Holy Beastin (1974) tähti Yumi Takigawa. Niin ikään puhtoista linjaa vetävät sivuosien Yutaka Nakajima (The Executioner, 1974) sekä Nikkatsun Roman Porno ‑elokuvissa nimeä tehnyt Meika Seri.

Ratin takaa suoraan jengisodan keskelle hyppäävän Masamin roolissa nähdään aito kilpa-ajaja Masami Kuwashima. Elokuvassa hänen roolihahmonsa esitellään ylväästi Silverstonen mestarina. Kuwashima pääsi todellisuudessakin F1-auton rattiin, tosin ainostaan yhden kerran. Tämä tapahtui elokuvan valmistumisen jälkeen ajetussa Japanin F1-osakilpailussa. Kuwashiman suoritus kilpailun harjoitusjaksolla oli kuitenkin niin heikko, että Frank Williams antoi hänelle potkut jo ennen kisan varsinaista starttia. Violent Gamesissä hän selvittää roolinsa hieman paremmalla menestyksellä, vaikka ei enää myöhemmin palannutkaan elokuvien pariin, vaan vietti loppu-uransa Japanin omissa formulasarjoissa.

Koko 85‑minuuttisen kestonsa sujuvasti viihdyttävä Violent Games nousi alun perin kansainväliseen tunnettavuuteen Video Search of Miamin piraattikasettien löytäessä tiensä japanilaista kulttielokuvaa harrastavien katsojien käsiin. Kiistämättömistä neronleimauksistaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan sijoitu aivan ohjaajansa mielipuolisimpien töiden pariin, vaan on viestiltään loppujen lopuksi jopa varsin konservatiivinen jengikuvaus. Eksploitaatiosisältöä kohtaan asetetuin pienin varauksin elokuvasta on kuitenkin hyvin vaikea olla pitämättä. Tanssivat prätkäjengiläiset ovat suosionsa ansainneet, vaikka sama kaava olisi ehkäpä mahdollista toteuttaa vieläkin iskevämmin.