Juha Pyykönen

Dead End Drive-In (1986)

Ohjaaja:

• Brian Trenchard-Smith

elokuva arvostelu

Ohjaus: Brian Trenchard-Smith

Vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa maailmantalous on romahtanut aiheuttaen massatyöttömyyden, elintarvikepulan ja rikosaallon, hallitusten yrittäessä pitää epätoivoisesti järjestystä yllä. Virkavalta on korruptoitunutta, media herkuttelee tragedioilla ja jengit riehuvat kaduilla vandalisoiden mielivaltaisesti kaikkea eteen sattuvaa.

Eräänä iltana Crabs (Ned Manning) päättää viedä tyttöystävänsä Carmenin (Natalie McCurry) Drive‑In ‑teatteriin nimeltä Star. Teatteri on täynnä nuoria autoineen ja kuten useimmat, Crabs ja Carmen eivät ole tulleet paikalle elokuvan takia vaan harrastamaan seksiä. Kesken rankkasateen ja parittelun nuoripari huomaa yhtäkkiä, että joku on varastanut heidän Chevystään kaksi rengasta. Crabs lähtee ajamaan takaa rengasvarkaita vain huomatakseen, että varkaat ovatkin poliiseja ja että heidät kaikki on vangittu Drive‑In ‑teatterin porttien sisäpuolelle.

Sen lisäksi, että Dead End Drive‑In toimii pelkästään eksploitaatio-elokuvana, sen taustalla on vahva yhteiskuntakriittinen taso. Vankilaksi muuttuva Drive‑In ‑teatteri toimii sosiaalisena metaforana yhteiskunnasta pienoiskoossa. Yhteiskunta peilaa ulkopuolista maailmaa niin hyvässä kuin pahassakin. Hallitus on päättänyt lukita työttömät, häiriökäyttäytyvät nuoret yhteiskunnan ulkopuolelle odottamaan jotain parempaa ratkaisua.

Nuoret eivät ryhdy kuitenkaan konformisuudessaan kapinoimaan huomattuaan, että he saavat viettää aikaansa teatterialueen sisäpuolella miten haluavat, ja joka ilta uusi ozploitaatio-elokuvien sarja pärähtää yötaivaan ympäröimälle valkokankaalle. Puhumattakaan siitä, että heille jaettavilla kupongeilla saa ostettua mielin määrin ja ainoastaan roskaruokaa. Pian nuoret eivät edes ajattele aitojen ulkopuolista elämää, vaan alkavat uskoa sokeasti varjomaailmaansa kuin Platonin luolavertauksessa ikään. Teatterin esittämät elokuvatkin voi nähdä suodattimen läpi toistuvana todellisuutena, jotka heijastavat eskapistista propagandaa valmiiksi aivonsa narikkaan heittäneiden nuorten mieliin.

Carmen sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin muiden tavoin, mutta Crabs ei halua elää odotusten ja normien mukaan, vaan päättää paeta alueelta keinolla millä tahansa. Filosofoinnin sijaan elokuva ja Crabs luottavat raakaan toimintaan, eikä autojen kauniilta romuttumisilta, räjähdyksiltä ja ruumiilta ennen lopputekstejä todellakaan vältytä. Monet kokevat varmasti Crabsia esittävän Ned Manningin väärin roolitettuna, laihana ja luihuna antisankarina madmaxien maailmassa. Toisaalta hieman omituinen, mutta aivoihinsa luottava päähenkilö tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta ja uskottavammalta kuin mikään lihaskimppu ikinä voisi. Sitä paitsi kahdeksankymmentäluvun yleinen tuntu ja makea aikakauden soundtrack riittävät jo yksistään luomaan tunnelmasta tarpeeksi tiheän. Natalie McCurryn pariinkin kertaan hyvin esillä olevista maitorauhasista nyt puhumattakaan.

Elokuvan pieni budjetti on onnistuttu venyttämään varsinkin visuaalisen ilmeen osalta viimeiseen kengännauhaan. Melkein koko elokuvan sijoittaminen yhteen paikkaan ja suoraan kadulta repäistyjen, valmiiksi roolihahmoihinsa pukeutuneiden nuorten käyttäminen statisteina toimii helvetin hyvin. On myös myönnettävä, että useissa kohtauksissa elokuva ei ole lähellekään uskottava, mutta taustalla vaaniva ja aina ajankohtainen yhteiskunnallinen pohdinta yhdistettynä tissien, väkivallan ja yleisen post-apokalyptisen kuvaston kanssa ei laajan perspektiivin katsannossa jätä moisille pikkuseikoille hirveästi tilaa. Itse asiassa nykyään kirjailijanakin arvostusta keräävän Peter Careyn käsikirjoittamaa elokuvaa voi jo nykyään kutsua häpeilemättä kulttiklassikoksi.

Dead End Drive‑Inin ohjannut Brian Trenchard-Smith on tuttu nimi kaikille ozploitaatioon hiemankin tutustuneille. Miehen aikaisemmin ohjaamista genre-elokuvista mm. The Man from Hong Kong (1975) ja Turkey Shoot (1982) pyörivät sisäsiittoisesti myös Star Drive‑In ‑teatterin nuorisojoukolle ja ne osallistuvat välillä jopa vuoropuheluun elokuvan todellisuuden kanssa. Uudemmista Trenchard-Smithin Yhdysvalloissa ohjatuista teoksista täytyy mainita lisäksi ainakin ensimmäiselle osalle oikeutta tekevä Night of the Demons 2 (1994) ja juuri valmistunut, toivottavasti roskaisiin odotuksiin vastaava eräänlainen Porky's (1982) ‑uusioversio Pimpin' Pee Wee (2009).