Jarkko Lehtola

Scipione l'africano (Scipio Africanus, Afrikan valloittaja, 1937)

Ohjaaja:

• Carmine Gallone

elokuva arvostelu

Ohjaus: Carmine Gallone

1937 valmistunut eeppinen ja propagandaa tihkuva Scipio Africanus oli aikansa kallein elokuvaproduktio ja Mussolinin perheen lempilapsi (Tuottajan asemassa toimi hänen 21‑vuotias poikansa Vittorio Mussolini, isän taas kerrotaan sekaantuneen käsikirjoitukseen). Fasistihallinnon tuella kuvatussa spektaakkelissa käytettiin hevosten ja norsujen ohella jopa 32 000 avustajaa. Mussolinin henkilökohtaisen kiinnostuksen ohella elokuvan yhtenä motiivina lieni myös nostattaa Italian vuotta aiemmin aloittaman Etiopian sotaretken kannatusta.

Tarina sijoittuu toiseen puunilaissotaan Cannaen taistelun jälkimaininkeihin, Scipion suvun nousuun ja Rooman ratkaisevaan voittoon Zaman taistelussa. Tarina on viitteellisesti oikea, mutta täynnä tarkoituksenhakuista retoriikkaa, kuvakulmia ja painotuksia. Elokuvan propagandistisuutta ei ole kiistäminen, mutta verrattuna muiden ns. kollegojensa tuotoksiin (Goebbels, Stalin), ollaan neutraaleilla linjoilla. On jopa jollain tavoin pettymys kun elokuva ei tarjoa edes roomalaisten tosielämässä suorittaman Karthagon kulttuurisen holokaustin ja vuosisatoja jatketun lokakampanjan kaltaista revisionismia. Onhan elokuva kuitenkin puhtaasti ideologian myynninedistämisprojekti.

Pääteemaksi nouseva kansakuntien darwinistinen kamppailu on tietysti sekin ehtaa totalitääristä tematiikkaa. Kaikkea ei tarvitse edes vääristellä, tarjoaahan historialliset tapahtumat kovin näppärän keinon esim. johtaja-vetoisen hallintomuodon perustelemiseen: Rooman valtakunnan rappio ja nousu Scipion johdolla todistaa kätevästi sen perusajatuksen, että kansa on vain yhtä vahva kuin johtajansa. Ironisesti ja totuudenmukaisestikin Scipio Africanus todistaa myös minne ideologia lopulta johtaa: tuskaan, kuolemaan ja ruumisröykkiöiden peittämiin kenttiin. Voitto tai kuolema –retoriikka ei anna paljon vaihtoehtoja.

Ohjaajana toimi veteraaniohjaaja Carmine Gallone, jonka ura alkoi jo 1910‑luvulla. Useat Gallonen elokuvat ovat vierailleet Suomenkin kankailla aina 20‑luvulta lähtien, videosukupolvelle tunnetuin elokuva lienee kuitenkin hänen viimeisiin ohjauksiinsa kuuluva Carthage in Flames (1960). Gallonen yhtenä henkilökohtaisena motiivina kerrotaan olleen pyrkimys luoda Leni Riefenstahlin Triumph of the Will'n (1935) kaltainen toisinto antiikin aikaan sijoitettuna. Esikuvansa kaltaiseen musiikin ja visuaalisuuden järjestelmällisyyteen ei toki päästä, mutta muutamissa kohtauksissa on hieman aistittavissa jonkinlaista yritystä. Yleisesti ottaen kaikesta kuitenkin paistaa läpi viimeistelemättömyys ja syvemmän sisällön puute. Loppupuolen 20‑minuuttinen Zaman taistelun kuvaus kiehtoo kuitenkin väistämättä raa'alla massallaan ja se lienee vielä nykyäänkin yksi massiivisimmista koskaan kuvatuista kohtauksista. Mainitaan vielä, että elefanteille tämä 2000 vuotta myöhemmin tehty Zaman taistelun rekonstruktio oli yhtä kohtalokas kuin esikuvansakin: kameroiden edessä suurin osa näistä eläimistä lahdattiin realismin nimissä.

50‑luvulla Italian elokuvatuotannon renessanssin alkaessa tuottajat kaivoivat esiin 20‑ ja 30‑lukujen suurta kansansuosiota nauttineet antiikin taruihin/aikaan perustuneet elokuvaideat. Kansainvälisen rahan avulla päästiin Quo Vadisista (1951) aina 60‑luvulla kukoistaneeseen peplum-genreen, puhtaasti viihteelliseen seikkailuun, jossa ei ollut enää häivääkään Scipion kaltaisten produktioiden propagandistista sanomaa.