Tatu Piispanen

None But the Brave (Kung Fu Girl, 1973)

Ohjaaja:

• Lo Wei

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lo Wei

Kun Shaw Brothersin innovatiivinen tuotantopäällikkö Raymond Chow jätti työpaikkansa 1970 perustaakseen Golden Harvest Film Companyn edesmenneen Cathay-studion tiluksille, hän yritti luonnollisesti saada mukaansa muitakin Shaw'n listoilla olevia lahjakkuuksia. Kuuluisin loikkareista oli tuolloin juuri The Chinese Boxerilla (1970) menestystä kameran takanakin saavuttanut Jimmy Wang Yu, joka tosin sopimusrikkurina joutui vetäytymään Taiwaniin jatkamaan uraansa.

Golden Harvestin etsikkovuosien ykkösohjaaja oli vaatimattomamman maineen Shaw-kaappaus: hieman vajaan kahdenkymmenen SB‑elokuvan veteraani Lo Wei, jonka käsiin Raymond Chow uskoi tärkeimmät varhaiset tuotantonsa, kuten Bruce Lee ‑sensaatiot The Big Boss (1971) ja Fist of Fury (1972). Lee ja Lo eivät kuitenkaan tunnetusti tulleet toimeen keskenään, ja pian parhaimmillaankin vain keskinkertainen Lo erkani Golden Harvestilta oman tuotantoyhtiönsä suojiin. Siellä hän yritti leipoa Jackie Chanistä tähteä täysin väärillä konsepteilla, kunnes luopui ohjaamisesta kokonaan 80‑luvulle tultaessa.

Niin ikään None But the Braven pääosassa säihkyvä Cheng Pei‑pei on entinen Shaw Brothers ‑nimi. Cheng nousi "wuxian kuningattareksi" sähäköillä suorituksillaan miekkailuelokuvissa kuten King Hun Come Drink with Me (1966) ja Chang Chehin Golden Swallow (1968). Vuonna 1971 naimisiinmenon muassa seurasi kuitenkin vetäytyminen elokuvateollisuudesta ja muutto Yhdysvaltoihin, josta Cheng palasi Hongkongiin 70‑luvulla vain kahdesti: Golden Harvestille tehtyjen None But the Braven ja Whiplashin (1974) tähdeksi. Chengiä jo Shaw-aikoinaan viidesti ohjannut Lo Wei (viimeisimpänä mainio The Shadow Whip, 1971) oli itsestään selvä valinta ensin mainitun puikkoihin.

None But the Braven "juju" onkin miltei poikkeuksetta miekkaan turvautuneena valkokankailla nähty Cheng Pei‑pei täysverisessä kungfu-roolissa. 1910‑luvun Pekingiin sijoittuvassa elokuvassa hän näyttelee kapinallista Shaoa, joka soluttautuu korkea-arvoisen japanilaismielisen upseeri Lein (Ou Wei) lähipiiriin tämän kasvatussisareksi tekeytymällä. Melko kimurantti juoni seuraa vuoroin sekä Lein yrityksiä napata kapinallisia, että Shaon ja kumppaneiden vallankumoussuunnitelmien etenemistä. Yritystä löytyy, mutta parituntinen kesto ja kliimaksiton ohjaus hyydyttävät menoa Lo Wein yrittäessä jäljitellä mekaanisesti Fist of Furyn menestyskaavaa. Shaon kiinnijäämisestä onnistutaan kehittämään jännitystä vain ohikiitävästi, ja esimerkiksi lopputaistelun alustus venyy turhauttavan venytetyksi jutusteluksi.

Cheng Pei‑pein aseistariisuvassa hymyssä on silti edelleen taikaa, ja elokuvassa hänen ihastuttavat piirteensä yhdistyvät Shaon rajuihin otteisiin tehokkaasti. Tanssitaustaisen neidon jalka nousee varsin uskottavasti kohti japanilaispäitä. Han Ying Chiehin aikakauteen nähden sujuva koreografia lisää taistelujen sekaan jopa pieniä stunt-temppuja, mutta yhteenottojen etenemiseen olisi toivonut enemmän vaihtelua ja kohokohtia. Ainoastaan Chengin ja Hanin keskinäisessä kahakassa on omaperäisempi idea, kun Han aina hetken turpaan otettuaan levähtää kokoamaan itsensä molempien arvioidessa tilannetta uudestaan.

Fist of Furyyn verrattuna None But the Brave ei ole yhtä täydellisen Japani-vihamielinen. Tästä vastaa lähinnä Jo Shishido (Tehtävänä murha, 1967) velmuna japanilaiskenraalina, josta ei voi olla täysin pitämättä. Myös Lein lopullinen moraalinen puolen valinta pidetään pitkään arvailtavana. Valitettavasti hyvishahmoille (Chengin ohella aina tylsä James Tien) ei ole varattu vastaavaa minimalististakaan kehityskaarta, vaan he ovat suoraselkäisiä patriootteja alusta loppuun.

Kuten ajan GH‑tuotannoille on tyypillistä, sivuosat ovat jälleen täynnä tuttuja stunt-naamoja. Pistäytymisistä oleellisin on japanilaista öykkäriä esittävällä nuorella Jackie Chanillä, jolla on jopa useampi repliikki, muttei harmillisesti kunnon taistelukohtausta. Jotkut lähteet ovat myös väittäneet Chanin toimineen elokuvassa avustavana toimintakoreografina, mistä ei kuitenkaan ole mainintaa ainakaan alkuteksteissä.

None But the Brave toimii kelvollisesti Chang Pei‑pein kungfu-show'na, vaikka jättääkin toimintajaksot lähes tyhjän päälle, vaille vahvaa kontekstia. Vastarintatarina on hieman peruskostamista kunnianhimoisempi, mutta Lon vanhanaikaisen kankea ote ei saa uhrautumisteemasta huolimatta kasattua sille tavoiteltua emotionaalista painolastia. Kaunis tyttö pieksemässä rumia miehiä on silti joka tapauksessa konsepti, jonka neroutta saa ihmetellä useampaan kertaan myös None But the Braven äärellä.