Lasse Tapionsalo

Porcile (Sikolätti, 1969)

Ohjaaja:

• Pier Paolo Pasolini

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pier Paolo Pasolini

Aikansa kiitetyimpiin ja kiistellyimpiin elokuvantekijöihin kuulunut Pier Paolo Pasolini oli paitsi kirjailija ja runoilija myös vahvasti vasemmistolainen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tämä näkyi usein voimakkaana sisältönä hänen elokuvissaan. Pasolinin viimeiseksi jäänyt elokuva Sodoman 120 päivää (1975) oli sisällöltään kaikkein paheksutuin – se oli Suomessakin kiellettynä 25 vuotta – ja oli kenties osasyy hänen murhaansa samana vuonna. Kuohuttavaa sisältöä oli myös 60‑luvun lopun Teoremassa (1968) ja Sikolätissä. Ensin mainitussa Pasolinin poliittiset näkemykset ja seksuaalisuus myllertävät porvariperheen sisällä. Jälkimmäisessä samoja teemoja käsitellään vieläkin rajummin kannibalismin ja sikoihin sekaantumisen avulla.

"Suhteissa Pasoliniin ja hänen kulttuuritasoonsa minulla oli tunne, että olin täydellinen analfabeetti ja että hän pani sanat suuhuni myös silloin, kun en ymmärtänyt niistä juuri mitään", totesi näyttelijä Ugo Tognazzi. Marxistisen Pasolinin korkea lukeneisuus ei tosiaan jää Sikolätissäkään epäselväksi. Sivistyssanat ja ismit viuhuvat paikoin armotonta tahtia. Myös elokuvan sisältöä voisi analysoida paksummankin luvun verran. Vaikka elokuva ei aiheiltaan ole Pasolinin helpoimmin lähestyttäviä, sen kaksi tasaisin väliajoin vaihtuvaa tarinaa tekevät siitä suhteellisen joutuisasti etenevän ja siten kevyempäänkin materiaaliin tottuneemmalle viihdyttävästi seurattavan.

Ensimmäinen Sikolätin kertomuksista sijoittuu 60‑luvun Saksaan rikkaan teollisuusjohtajan perheeseen. Vanhoja markkinavoimia edustavan isän (Alberto Lionello) haasteena on uudenlaista ajattelua näyttämölle tuova kilpailija. Perheen poika (Jean-Pierre Léaud) taas puntaroi avioehdokkaansa sopivuutta sekä lähtöä tämän mukaan vasemmistolaisiin mielenosoituksiin Berliiniin. Nuorison kapinallisia ajatuksia enemmän häntä kuitenkin kiinnostaa jatkaa isänsä jäljillä, ja sitäkin enemmän vierailut lähistöllä sijaitsevaan sikalaan.

Toisessa tarinassa Pierre Clementin esittämä nuorukainen kulkee apokalyptisessa tulivuorimaisemassa. Aseista ja puvuista päätellen ollaan kenties myöhäiskeskiajalla. Isänsä tappanut päähenkilö ajautuu yhä pidemmälle anarkiassaan edeten ryöstöihin, murhiin ja kannibalismiin. Hän saa seuraansa myös muita kaltaisiaan. Vaikka he eivät noudata enää mitään yhteiskunnan sääntöjä, jonkinlainen kunnioitus luonnonvoimia kohtaan heillä kenties on jäljellä, sillä he uhraavat tappamiensa ruumiiden päät tulivuoren savuisiin onkaloihin. Ainoa kahta tarinaa yhdistävä tekijä on Pasolinin vakionäyttelijä Ninetto Davolin hahmo.

Pasolinin itsensä mukaan Saksa ei ole keskeinen tekijä ensimmäisessä tarinassa vaan lähinnä helppo lähtökohta kapitalismin käsittelyyn. Vanha ja uusi voima kohtaavat ja joutuvat lopulta pakon edessä yhtymään. Vaikka Pasolinin vasemmistolaiset ajatukset ovatkin jääneet historiaan, ei teema ole mitenkään vanhentunut. Suomessakin elokuvan tekoajankohdan tienoilla voimistuneet metsä‑ ja metalliteollisuus ovat vuorostaan kahtena viime vuosikymmenenä saaneet kohdata nykypäivän haasteet ja joutuneet hylkäämään vanhat toimintatavat. Samalla tavoin kuin pojan morsian (Anne Wiazemsky) on mukana aikansa punaisissa aatteissa, niin ovat nykypäivän nuoretkin, väri vain on vaihtunut vihreään. Perheen isä toteaa elokuvassa Brechtin ja vastaavien ajattelijoiden nimittävän hänen ja vaimonsa kaltaisia rikkaita sioiksi ja emakoiksi. Vaikka Pasolini kertoo sikoihin sekaantumisen edustavan kapinaa, voi sen kenties nähdä myös vertauskuvana sille, että poika valitsee vasemmistolaisuuden sijaan mieluummin isänsä kapitalismin. Tätä tukee Pasolinin opetus: yhteiskunta syö lapsensa. Siinä missä toinen valitsee isänsä tien ja toisen tarinan päähahmo hylkää kaiken sovinnaisen, on molempien loppu silti sama.

Erityisen nautittavaa Sikolätissä on silmiä hivelevän kaunis kuvaus. Elokuvalle on kreditoitu kolme kuvaajaa, joista yksi on Sergio Leonen vaikuttavimmista töistä vastannut Tonino Delli Colli. Varsinkin keskiaikaisen tarinan tulivuorimaisemaa kamera hyväilee vaikuttavasti. Nykypäivän osiossa mieleen painuvat komeimmin kävelyt pitkän vesialtaan reunoilla kartanon puutarhassa.

Näyttelijät ovat saaneet hyvin erilaiset roolit. Siinä missä teollisuusperheessä puhutaan minkä ehditään, ovat rosvojoukkion jaksot suurimmaksi osaksi sanattomia. Francois Truffautin Antoine Doinel ‑elokuvilla maailman tietoisuuteen noussut Leaud on erinomainen itseään pohtivana nuorukaisena. Hyvin onnistuu myös Pierre Clementi rujossa roolissaan. Lopun koittaessa hänen kasvoillaan näyttää hehkuvan aitoa ylpeyttä valitusta tiestä. Muista jää parhaiten mieleen perheen isää esittävä Alberto Lionello.

Kokonaisuudessaan Sikolätti ei nouse Pasolinin kaikkein vaikuttavimpiin ja merkittävimpiin teoksiin kuten mainitut Teorema ja Sodoman 120 päivää, mutta teos kannattaa katsoa jo pelkästään kauniin visuaalisuutensa vuoksi. Kaikki kolme täydentävät kokonaiskuvaa Pasolinin aatteista. Helppoa hänen teostensa ymmärtäminen ei aina ole, sen osoittavat fasismikriittisen Sodoman 120 päivää saamat monet virheelliset tulkinnat ja reaktiot.