Jari Mustonen

Leonor (1975)

Ohjaaja:

• Juan Luis Buñuel

elokuva arvostelu

Ohjaus: Juan Luis Buñuel

Ensimmäiseksi pitkään luultu kirjallinen vampyyritarina, eli Ernst Raupachin Wake Not the Dead (Lasst die Todten ruhen, 1823) sai vihdoin 70‑luvun puolessa välissä valkokangasensi-iltansa ohjaaja Juan Luis Buñuelin toimesta. Raupachin kertomus rakkauden palosta kärsivän miehen intohimosta kuolleeseen inspiroi ohjaajaa sen verran, että hän halusi toteuttaa filmatisointinsa mahdollisimman uskollisena alkuperäisteoksen kaihoisalle klassismille.

Alun perin saksaksi 1800‑luvun alkupuolella julkaistu Wake Not the Dead on moraalitarina Walter-nimisestä herrasta, joka menetettyään vaimonsa kuolemalle haluaa tuoda hänet takaisin elävien kirjoihin noidan avustuksella. Toiveen toteuduttua, huomaa hän vaimonsa palanneen takaisin yön olentona, joka saalistaa ravinnokseen lähikylien pieniä lapsia – mutta voisiko hänen rakkautensa voittaa Brunhildan verenhimon?

Buñuel muutti yhdessä käsikirjoittajiensa kanssa elokuvaansa Leonor lähinnä vain alkuperäisteoksen nimiä: Walterista tuli Richard ja hänen rakkaudestaan Brunhildasta Leonor, jota esittää viileän kaunis Liv Ullmann. Muutoin elokuva noudattaa pääosin novellin rakennetta. Tragedian siemen elää uhrauksissa: noustuaan kuolleista Leonor viettelee aviomiehensä juodakseen viimeisenä veren omista jälkeläisistään.

Buñuelin näkemys Leonorin kohtalosta noudattaa hyvin pitkälle Raupachin passiivista tyyliä: yksityiskohdilla ei herkutella, veri sekä paljas pinta on kätketty. Pinnan alta löytyy kuitenkin voimakas eroottinen vivahde. Omalla kaihoisalla tavallaan Leonor muistuttaakin enemmän viimevuosien vampyyriromanttisia teinitarinoita kuin oman aikansa hammermaisia verisiä kuolemankuvia. Pelko kätkeytyy narratiivin rakenteisiin, kuvien viittauksiin.

Kerronnassaan Buñuel tuntuu Raupachin tavoin liittävän viime kädessä naisen seksuaalisuuden kuoleman kaipuuseen: Leonor juo kehollaan itseensä epätoivoisesti kiinnittyneen miehen rakkautta kuin verta, kunnes tämä on uhrannut hänen puolestaan kaiken, myös itsensä. Kun miehen rakkaus kasvaa hallitsemattomaksi, tarjoaa enää vain kuolema vapautuksen. Onkin mielenkiintoista huomata kuinka vampyyrimytologia on sen ensi hetkistä alkaen viitannut naisen seksuaalisuuteen synnin välineenä, porttina kadotukseen.

Tulkintansa välineiksi Buñuel sai persoonallisen castingin. Rooleissa nähdään Ullmannin ohella mm. uransa alkuvaiheita elänyt Ornella Muti, Richardin nuorikkona, sekä nuori espanjalaisen elokuvan ikoni Inma de Santis, polttoroviolle talutettavan tytön roolissa. Aivan kaikkea Buñuel ei kuitenkaan saa näyttelijöistään irti. Tarina jää hieman ontoksi, ikään kuin kuvaksi joka on parhaimmillaan etäältä tarkasteltuna.

Ottaen huomioon elokuvan sielukkaan aiheen, olisi Buñuelin kerrontaan toivonut hieman lisää intohimoa tai paloa, jopa teeman laajentamista. Tällaisenaan filmatisointi jää jokseenkin valjuksi; katseeksi rakkauteen vailla tunnetta.

Triviana mainittakoon, että elokuvan taustalla vaikuttavan vampyyrinovellin uskottiin pitkään olevan Johann Ludwig Tieckin käsialaa ja valmistuneen 1800‑luvun alkuvuosina, mikä olisi tehnyt siitä ensimmäisen laatuaan.

Elokuvaversion musiikista vastaa Ennio Morricone ja kuvauksesta Luciano Tovoli (Suspiria, 1977).